Ruisrokisa

Monenmonta Ruisrokki-reissuahan sitä hurijasa nuoruuvesa ja erilaisin menopellen ja eri kokkoonpanoisa tehtiin. Mussiikki ja muutamat päntit ja niitten diggaaminenhan ne oli suurimmat pontimet, mutta käytettiinhän sitä aikaa turhuuksiinki. Niinku wiinaan ja naisiin. Vai miksi heitä kukanenki kutsu? Vastapuolella tuntu olevan samanlaisia suunnitelmija: mussaa ja miehijä pussaa!

Muuan alakuaikain reissuhan se päälimmäisenä pyörii, taitaa olla kesältä -71? Ku Ruisrokin esiintyjien julukistamisen jäläkeen alettiin muutaman kaverin kans koota isompaa porukkaa samalle reissulle. Onnikka meinattiin vuokrata ja majjoituski järijestää samointein kaikille halukkaille. Ei tarvis jokkaisen ottaa ku rahhaa ja makkuupussinsa mukkaan ja eiku menoksi.

Löytypä koko onnikkalasti ilosia ilimottautujia ja toiseenki onnikkaan ois ollu porukkaa, mutta liika on liikaa. Vuokrattiin onnikka kuskeineen viikonlopuksi ja jonku kapitulantin poika järijesti völijyyn pari armeijan puolijoukkuetelttaa – majotuski oli siis kunnosa. Vielä ku ois ollu joku, joka ois osannu ne pystyttääkki ne – sähälyyksihän se perillä meni.

Evvääksi otettiin vain rahhaa, se ku on kevyttä kantaa. Juomapuoli luontu nii, että neitokaisilla oli hienoja viinejä. Niinku Porvoon lankkua ja Erkin pikakivvääriä. Vieläki maistuu ne suussa. Äijäporukka oli tutkinu hinta-laatu-suhteet ja niinpä hankittiin pääosin halavantehokasta Karhu-wiinaa. Sitä ittiään, joka tekkee tiukan pihkatapin, sellasen korkkiruuvin kans kyykittävän.

Nakkilan kirkon vaiheilla menomatkalla porukka oli jo nii änkyröisissään, jotta pelotti jo joittenki sissäänpääsy. Mutta Turun wiinakaupasta hajettiin kuitenki lissää juomapuolta. Ja kaikkihan pääs sissäänki, kolomeen mieheen piti kantaa yhtä hölskyvää ja kilisevvää telttapussia ohi mitättömän turvatarkastuksen. Liput vaan kultaki katottiin. Vaivoin saatiin toki teltat pystyyn ja eiku rokki-riehaan mukkaan. Niin kulu seki päivä iltaan ja soitto laantu.

Aamuyöllä vastuulliset matkanjohtajat suoritti nimenhuutoo ja olihan teltasa omien lisäksi porukkaa kaakonkulumalta, jostaki Lappeen seuvulta. Kuka lie mukanaan muistamatonna tuonu vai ittekkö ohojautunneet telttojen suojiin? Vaan aivan auliita neitokaisia olivatten. Aamulla porukalla kaulaillen jatkettiin toista festaripäivää iltamyöhiin. Liikaa yksityiskohtia tuskin kannattee kuvvailla?

Yötä myöten juhulan loputtuva purettiin teltat ja kasattiin porukkaa onnikalle. Kaikki oli tallesa ja tervennä eli onnistunu reisu. Aamusella oltiin sitte oltiinki kotikirkolla ja ankijan näköstä juhulaporukkaa alako solua kotteihinsa. – Vaan kaikkia sitä tekkee, että sais ittelleen ilimasen matkan ja vastuun alaikäsistäki kavereista. Oli heijän vanahemmille vakkuuteltu kaittijan kykymme. Ainuaksi jäi järijestelyvastuu isommasta porukasta.

Mainokset

Maaginen ja herkkä ikä

Musiikki, joka 15-vuotiaana tuntui maailman parhaalta, jättää kummasti pysyvät jäljet ihmisen mieleen. Uudet hitit jyräävät entiset sivuun, mutta jossakin vaiheessa salakavala nostalgia alkaa nostaa esiin hienoja muistumia. Sanat palautuvat mieleen rivi kerrallaan. Sormet harovat ilmassa kitarasooloa. ”Enää ei tehdä noin hienoa musiikkia”, tulee tuumituksi.

Mainosradioiden musiikkipäälliköt tuntevat tämän 15 v. -säännön ja tähtäävät sillä tarkasti ja tehokkaasti haluamansa kohderyhmän tunnekeskukseen.

Teininä väittelin kerrran kaverieni kanssa kadunkulmassa siitä, mikä uusista bändeistä oli paras. Sweet vai Slade? T.Rex vai Alice Cooper? Purkka vai jytä? Ohi kulkenut tuntematon tyyppi puuttui puheeseen: ”Kyllä 60-luvun musiikki on varmasti parempaa kuin tää nykyinen [70-luvun]”. Olimme eri mieltä, mutta emme alkaneet väitellä asiasta. Todennäköisesti kommentoijan ollessa 15-vuotias Beatles oli vielä keikkabändi.

1970-luvun alussa popuutuudet tulivat (k)oululaisen elämään verkkaasti. Ainakin meidän luokkajuhlissa (=bileet) soitettiin Beatlesin ja Holliesin musiikkia vaikka 70-lukua elettiinkin. Kerran ostimme porukalla koulukaverille synttärilahjaksi Creamin Fresh Cream –albumin. Luulin levyä aivan uudeksi enkä tiennyt bändin hajonneen jo kolme vuotta aikaisemmin.

LP-levy maksoi 24 markkaa  ja se oli paljon. Yleisradion rinnakkaisohjelma soitti rokkia ehkä 3 tuntia viikossa eikä muita radioita ollut. Niillä mentiin, ja maailma oli monella muullakin tavalla absurdi paikka.

Samassa herkässä 15 vuoden iässä moni aloitti rockin soittamisen ja perusti lähimpien kaverien kanssa ensimmäisen bändin. Lausun tässä kiitoksen Ulf Åhslundille TV-kitarakurssistaan ja Ilpo Saastamoiselle Kitarakirjastaan. Ilman niitä olisi hienon harrastuksen alku ollut paljon vaivalloisempaa.