Uusivuosi Pyrinnöllä

Vuodenvaihde 69-70 oli esiintyjiltään runsaslukuinen ja oululaisittain ajatellen kovalaatuinenkin…

…kuten alla oleva ilmoitus lupaa – oli nuorisolle First, Express, Wilds, Funeral Procession ja Connection – vähän vanhemmille Jouko&Kosti, Jarkko&Laura sekä Esko Ruonalan ja Jonne Tyyskän tanssiyhtyeet – ja kaiken päälle Kalle Myllylän hypnoosiesitys! Ja koko kattaus 8:ssa tunnissa!

Muistaakseni uudenvuodenjuhlan pääjärjestäjä oli Firstin manageri Pirskasen Rami, joka oli delegoinut paikalliset toimet alan ”oululaisosaajille”. Jossain ”aarteistossani” muistan nähneeni tapahtumaan liittyvän kuitin, jossa on allekirjoituksena Hannu Kilponen. – Seuraava suurempi juhla olikin Pohjankartanon wappuaattokonsertti -70, jossa järjestelypuolella häärikin jo Porkan Ana; laitetaanpa sekin tapahtuma mietintään… jos siitäkin syntyisi blogimerkintä?

Lehti-ilmoitus

”Nuorten esiintyjistä” sen verran, että First oli tuohon aikaan Suomen ja Express Oulun ykkösbändejä, Wilds oli enemmän oululaisten ”pikkutyttöjengien” suosiossa. Kitaristien (eli Elsilän veljesten) ja Pekan (basisti, sukunimi hukuksissa… käviskö Laurila(?) ja rumpali onkin tyyten unohtunu) Funeral Procession oli Järkän alakerrassa treenannut ”hämybändi” ja muistaakseni taisi päästä aikoinaan itänaapuriinkin vierailulle… vai toteutuiko matka lainkaan? Paljon pojat ainakin siitä ennakkoon puhuivat.

Connection oli oululainen perus-popbändi, joka kuinka ollakaan esiintyi mainittuna uutena vuotena myös ”Jonne Tyyskän tangoyhtyeenä”, kun taas Esko Ruonalan tanssiyhtye oli ihan oikia oululainen tanssibändi. Muistaneeko joku sen kokoonpanoa? ”Liikkuvaisiahan” yleismuusikot olivat bändistä toiseen, kunhan keikkaa riitti… Esko itse ainakin lauloi ja tuuttasi fonia.

Hypnotiseeraaja Myllylän Kalle on entinen luokkakaverini, joka oli Olliver Hawkin ”koulun” käynyt ja hämmästytti taidoillaan koko yleisön.Muistelen Olliverin ja ”oppipoikansa” Kallen esiintyneen Pyrinnöllä yhdessä ennen tätä tapahtumaa, mahtoiko olla pelkkä hypnoosiesitys vai tanssien yhteydessä?  Ainakin monia luokka- ja koulukavereita oli tuonakin uutena vuonna koekaniineina esityksessä.

Jouko ja Kosti oli Vetelin veljespari, joka -68 pääsi pinnalle levyllä ”Muisto vain jää”. Myöhemmin veljesten kera esiityi pikkuveli Paavokin, mm. Euroviisukarsinnoissa -76. – Uuden vuoden keikalla veljekset esittivät kuuluisimmat hittinsä, säestäneestä yhtyeestä ei ole jäänyt muistikuvaa – sellaistahan se on, kun omaakin keikkaa pukkas! 🙂

Kuva: YLE

Oi, Jarkko ja Laura ne jaksoivat noinä aikoina ja jaksavat edelleen – jopa Euroviisuedustukseen -69 saakka. Keikalla he esittivät pääasiassa levyttämiään iskelmiä, heidänkään säestäjiä ei muistu mieleen (olisiko ollut Ruonalan yhtye?). Myöhemmin saman vuoden kesällä kohdattiin Jarkko ja Laura Vihannin Mäntylampilla keikalla, olikohan kyseessä tuolloin ne maakunnan kuulut Härkäjuhlat?

Kuva: Viisukuppila

Yleisöä oli suhteellisen paljon eli enemmän kuin normaaleissa Pyrinnön pop-tapahtumissa, ja kaikki iästä riippumatta olivat suht tyytyväisä illan tarjontaan, jotkut nuoret tosin toivoivat enemmän (=koko illan) poppia ja rockia ja vastaavasti vanhemmat tanssimusiikkia. Aina ei yhteen käy onnen lahjat?

Mainokset

Keikkaa… ja keikkaa – muualla

…alkuosa: keikat – kouluilla

Jotkut keikkamyyjät (ohjelmatoimistot), kaupungin nuorisoasiainkeskus, bändit itsekin ja eri yhdistykset järjestivät konsertteja ja jopa tanssitilaisuuksia (siis keikkoja) Oulun ja lähiseudun bändeille. Tilattiinpa esiintyjiä Etelä-Suomestakin.

Pohjankartano oli yleisin konserttipaikka (oikein istumapaikoilla), myös Kauppaopistolla järjestettiin muutama konsertti. Hankala oli erottaa varsinaista konserttia ja ”konserttia”, yleensähän yleisö kasaantui lavan edustalle ja kauempana olevat tanssimaan kauemmas lavasta, mutta konserteiksi niitä kaikki tyynni kutsuttiin!

Jäähalli- ym. konsertit toivat myöhemmin lämppärikeikkoja bändeille, samaten Kuusrock ja monet muut festarit lähialueella ja kauempanakin. Myös pop- ja rocktähtien säestykset toivat lisäkeikkoja: ainakin Badding vieraili pohjoisessa. Jokunen bändi taisi tutustua ns. kapakkamuusikonkin elämään: pisimmillään kuukauden kiinnitys ravintolaan, soittoa 5-6 iltana viikossa ja lisäksi päivätanssitkin jonain päivänä. Pitkät keikat suuntautuivat Etelä-Suomeen, silloin ei juurikaan ollut tunturiravintoloita niin kuin nykyään.

Keikkoja tehtiin myös ns. rockpaikkoihin tai klubeihin joko yhdellä tai useammalla bändillä. Usein täkäläiset bändit hoitivat lähes koko soitannon; etelästä roudatuilla kuuluisilla bändeillä kun oli yleensä vain tunnin ohjelmisto. Kuuluisia paikkoja vain muutama paikka mainiten ovat T-klubi Oulussa, Rysäklubi Iissä, Tetra Kuusamossa ja Valsa (Valistustalo) Rovaniemellä. Monessa ”maakunnan” paikassa alan asiantuntijoiden musiikin ajankohtainen tuntemus oli huomattavasti laajempaa kuin Oulussa! – Myöskin Rattori-lupilla ja Rauhalassa järjestettiin rockkeikkoja kaikkien muiden musiikkityylien ohella.

Rauhala

Varsinaisten klubien lisäksi monet tanssipaikat järjestivät tiettyinä viikon iltoina nuorisolle omat tilaisuutensa, niihin harvoin normaali tanssikansa eksyikään.

Myönnytys 1970-luvun nuorison suuntaan oli kesälavoilta alkanut käytäntö: normaalien solistien ja tanssibändien lisäksi pestattiin joku pop- tai rock-bändi soittamaan 15 min tunnissa tanssibändin viettäessä taukoa. Jossain käytäntö laajeni jopa niin, että bändit soittivat tanssi- ja pop-musiikkia 45 min vuorotellen – kaikkihan riippui tanssivan yleisön ikärakenteesta, sillä kilpailu maksavista asiakkaista tanssipaikkojen välillä alkoi kiristyä.

Seuraava vaihe olikin, että tanssipaikkojen kahviot muutettiin nuorisomusiikin tiloiksi tai rakennettiin kokonaan uusi laajennusosa. Aluksi bändit saivat niihinkin koko illan keikkoja, mutta ikäluokat alkoivat pienetä 1980-luvulla ja musiikki muuttaa suuntaansa. Tuli diskomusiikki ja järjestäjät hankkivatkin bändien tilalle tehokkaammat äänentoistolaitteet, värivalot ja peilipallot. Bändit saivat väistyä…

Vaan jo vuosikymmentä myöhemmin oli moni vanha tanssipaikkakin väistynyt. Keskittyminen ns. huvikeskuksiin söi leipää muiltakin kuin poppareilta!

Kokonaan oma maailmansa olivat ns. tanssikeikat: joko säestämässä jotakin iskelmätähteä, joka lauloi maksimissaan tunnin verran, tai bändi vastaamassa koko illan musiikista. Valssista tangon kautta humppaan, jenkkaan ja polkkaan – siinä olisi moni bändin fani hieraissut silmiään ja painanut kädet korvilleen!?

Vaikka hupaisaahan tuokin oli: keksittiin sanoituksiin kaikenkarvaisia väännöksiä ja pikkusia jippoja ”sovituksiinkin”. Ja sitä ominta musiikkiakin päästiin soittamaan eka tunnilla ensivalssien jälkeen, kun kansa vasta saapuili paikalle,  ja yleensä pari viimeistä kappaletta ennen taukoa – pääsi tanssikansakin ajoissa kahville. Yksi varma tapa oli soittaa poppia tai rockia ”yleisön pyynnöstä”, sitä kuulutusta ei vastustettu. Paras pyyntö lienee ollut: ”soittakaa jottain soulia, niinku se meik mii ön ailand” – kappalehan on Fredin ”Ota ja omista”! 🙂

Keikkaa… ja keikkaa – kouluilla

OPH-blogin kirjoituksissa esiintyy usein keikka-sana, jolla suuren yleisön parissa on omanlaisensa käsitys eli bändin esiintyminen. Muusikkopiireissä sana saa huomattavasti moni-ilmeisemmän merkityksen, joten on syytä hieman laajentaa koko keikka-käsitettä.

Suuri vaikutus oli vuonna 1981 lakkautetulla huviverolla, joka sääteli esiintymisiä. Oli verottomia kuten esim. ”ohjelmalliset iltamat”, joihin sisältyi ohjelmanumeroita (puhe, näytelmä, runonlausunta, yksinlaulu jne.) ja lopuksi 1½ tuntia tanssia, ja tuohon tanssiaikaan bändin oli sovitettava koko repertuaarinsa. Niin tanssi- kuin nuorisomusiikkikin yleisöstä riippuen.

Muut tanssit, iltamat, konsertit ym. olivatkin verollisia ja niihin oli haettava huviluvatkin (ilmoitettava samalla järjestysmiehet ja muuta vastaavaa) viranomaisilta, jotka määrittivät tilaisuuden laadun mukaan veroprosentinkin (yleensä 10%). Ennen tilaisuutta oli ostettava verolliset pääsylippuniput, jotka leimattiin viranomaisen toimesta ja joita sitten myytiin ovella ja joskus ennakkoonkin. Ovimiehen piti ovella repiä lippu kahtia, mutta väärinkäytöksiä esiintyi ja lippu saatettiin myydä uudelleen. Toki viranomaisten piti tätäkin valvoa, mutta usein valvonta rajoittui vain päättymisajan valvontaan. Myymättömistä lipuista sai rahat takaisin viranomaiselta.

Koulut ja niiden toveri- sekä teinikunnat olivatkin verottomina oma lukunsa. Niiden järjestämillä tilaisuuksilla kerättiin rahaa teinikunnan toimintaan. Alkuun järjestettiin koulun omille alaluokkien oppilaille ipanajuhlia, joissa bändin musiikin rytmistä riippumatta juhlijat  kävelivät ympäri salia käsi kädessä kuin köyhän talon porsaat! Juhlat sujuivat valvovien opettajien silmien alla rauhallisesti, olihan myytävänä vain karkkia ja limpsaa.

Myöhemmin järjestettiin koulun vanhemmille oppilaille teinihippoja tai konvia (konventti), joissa bändin säestyksellä oikein tanssittiin senaikaisia tansseja: usein tytöt keskenään ympyrässä (laukut ringin keskellä) ja pojat yleensä vain ihmettelivät… kunnes tulivat ne illan hitaat. Silloin siirryttiin ”paritanssiin” nojailemaan, sillä harva osasi oikeat tanssiaskeleet!

Teinihipat laajenivat niin, että voitiin kutsua ystäviä muistakin kouluista mukaan. Aluksi tämä toimikin, mutta myöhemmin hippoihin saapuikin kaikki asiasta kuulleet. Vaikuttimena saattoi olla tieto jonkin valtakunnan kuuluisan pop-yhtyeen esiintyminen paikalla. Ilman lieveilmiöitä ei selvitty, vaan esim. alkoholinkäyttö aiheutti järjestyshäiriöitä juhliin määrättyjen opettajien valvonnasta huolimatta. Niinpä koulujen rehtorit kokoontuivat ja päättivät lopettaa koko teinihippatoiminnan.

Vielä 60-luvulla saattoi bändi saada keikan johonkin oman koulun juhlaan, olihan soittoharrastus kunnioitettava ja nosti koulun imagoa. Toisaalta koulun oma bändi saattoi järjestää oppilaille omiakin tapahtumiaan ja hankkia harrastukselleen rahallista tukea.

…jatkoa: keikat – muualla