Manakeria ja routaria paikallisissa bändeissä

…kaikenlaista keikkamyyjää sitä löytyikin!

Paitsi ”ohjelmatoimistot”, niin myös bändit itse pyrkivät myymään keikkoja – onnistuenkin vaihtelevasti. Melkoinen vaikutus oli kuitenkin ystävillä ja tutuilla sekä innokkailla faneilla maakuntaa myöten – he kun hommasivat yhtyeille keikkajärjestäjien yhteystietoja ja muutenkin olivat aktiivisia näiden suuntaan. Pyytelivät sitä tai tätä bändiä uudelleen esiintymään tai kertoivat kuulleensa yhtyettä muualla ja toivoivat omalle paikkakunnalleenkin. Samalla värväsivät kaverinsakin kuulemaan, kun yhtye viimein saatiin lavalle tai talolle.

Bändien keikkamyyjien ehdoton ykkönen 70-luvun taitteessa taisi olla Wildsien Väinö ”Väiski / Väne” Korhonen? Osaksi se johtui hänen aktiivisuudestaan ja toisaalta bändin laajasta fanipohjasta, ainakin Oulun seudulla. Kotipuhelimestaan hän lähestyi tanssien järjestäjiä ja sai heidät puheillaan vakuuttuneiksi. Pieniä mokiakin sattui: jossain mainostettiin esiintyjäksi ”Viltsin pändi”, mutta monelle muulle yhtyeellekin osui noita nimimokia – olivathan bändien nimet yleensä englanninkielisiä ja järjestäjät ”tavallisia suomalaisia”.

Wilds vuonna -97 - ylh: Hantte ja Väiski, alh: Sepi ja Artsi

Wildsin menstyksestäkö johtui, että Väiskin Erkki-velikin innostui keikkamyynnistä ja musisoinnista? Jostain hän haali itselleen orkesterin ja keksi taiteilijanimen ”Johan” ja alkoi touhuta keikkoja. Eikä riittänyt, että vain itselleen, vaan pyrki hommaamaan ”talliinsa” myös muita yhtyeitä. Aika lyhykäiseksi jäi ”Johanin” ura lavoilla ja myyntimiehenäkin.

Kaikillahan ei noihin aikoihin ollut puhelinta ja sen huonot puolet saimme kokea, kun treenasimme Expressin kanssa erään pesulan alakerrassa. Järjestelyhän oli hyvä, kun kummallakaan ei ollut täydellistä vahvistin- tai rumpusettiä ja saatoimme treeneissä käyttää toistemme kamoja. Tilan käyttösopimukseen kuului, että vain alakerta oli käytössämme. Yläkertaan oli tosin avoin pääsytie, mutta se oli ”kiellettyä aluetta”.

Paikan omistaja sai kuitenkin jotenkin selville, että yläkertaan oli menty ja puhelintakin käytetty. Tietämän mukaan kaikkien tuntema Lyly oli sieltä harjoittanut keikkamyyntiä. Samaiseen juttuun liittyy bändin nimikin: Express Company: se kun oli seinäkalenterin eräässä kuljetusfirman mainoksessa ja Lyly sen tavasi jollekin keikkajärjestäjälle tämän tivatessa tilaamansa bändin nimeä! *** Muuta mukavaahan tuosta ei seurannut kuin, että lensimme molemmat bändit ulos kyseisestä treenipaikasta!

Vähemmälle ovat jääneeet näissä blogeissa roudarit vai pitäisikö sanoa hengarit? Hehän olivat yleensä kavereita koulusta tai muista piireistä ja yleensä poikia. Tyttäriä voinee sanoa nykytyyliin faneiksi, olihan heilläkin toki osansa bändikuvioissa. Neitosia ei viitsi nimeltä mainita, mutta omilta musisoinnin alkuajoilta muistuu mieleen sellaiset bändimme roudarinimet kuin ”J.Paununen” ja ”Sexi-Boy Brian Noronen”, jotka auttoivat roudaamisessa ja roikkuivat treeneissäkin mukana. Loppuajoilta taas mieleen tulevat ”Jaska” ja ”Sepi” roudareina ja ”valomiehinä” eli vääntelemässä ”valojen” katkaisimia keikoilla ja konserteissa. Kyllä pientäkin apua osaa arvostaa. Ainakin näin jälkikäteen.

Muillakin bändeillä oli erinäisiä tukijoukkoja ja toivottavasti he jatkossa muistelevat heitäkin – korvaamattomia apuja monessa tilanteessa…

Mainokset

Manakeria ja routaria

Nämä muistelot ovat vain pinnallisia raapaisuja laajemmankin  keskustelun herättelemiseksi; monella lienee paljonkin lisättävää ja täydennettävää?

Ensimmäinen suuri alan persoona oli jo edesmennyt Markku ”Beni” Pussinen, jonka tapasin 60-luvulla Bachelorsin klubilla Mäkelininkadulla olleessa puutalossa. Myöhemmin hän oli mukana mm. Dannyn muutamilla kiertueilla, soitteli vanhalla Seurahuoneella DJ:nä levyjä ja seisoi portsarina samaisessa paikassa sekä Eskon Krouvissa ja myöhemmin Raksilan klubilla. Muistaakseni hän asui Valkealinnassa äitinsä kanssa ja myöhemmin Uuden- ja Nummikadun risteyksessä olevassa kaksikerroksisessa puutalossa – taisipa hänellä olla kaupungin ensimmäisimpiä vesisänkyjäkin, jota ylpeänä esitteli. Juttuja Benistä varmaan riittää eli niitä porukalla muistelemaan… vaikkapa Tintarella-Di-Luna– ja Be-Bob-A-Lula -esityksistään! Naurunsa kaikki sen kuulleet muistavatkin?

Seuraava tuttavuus taisi olla A.Porkka, joka muutti 70-luvun vaihteessa Ouluun Pakkahuoneenkadulle ja asettui samaan kouluun. Siitäpä yhteistyömme alkoi ja Ana touhusi meillekin keikkoja, kulkipa muutamilla mukanakin. Ikimuistettavin taitaa olla laskiaisrieha, jossa soitimme pianovahvistuksen kanssa melkein koko Suomen Talvisota 1939-1940 -levyn ja jopa Anakin äityi laulamaan! Myöhemmin hän hyöri Kauko Röyhkän, Koleran, Spidersin, Ramblersin ym. oululaisyhtyeiden managerina ja toimi myös Oulun Rymy-yhdistyksessä. Nykyään taitaa olla mainosalalla.

Suomen Talvisota 1939-1940 -levyn kansi

Polar-viihde ja Texi Hannula toimi Kastellin Kauppilantiellä kotitalonsa yläkerrassa, jonne rampattiin usein neuvonpitoon. Silloinen suurin tähtensä taisi olla Markus (Viimeinen kevät, Jos vielä oot vapaa, Vain kotka lentää aurinkoon ym.), joka teki läpimurtonsa noihin aikoihin ja tarvitsi oman orkesterinsa. Taidettiin siinä puhua koulupoikienkin mahdollisuudesta säestystehtäviin, mutta asia jäi syksyllä koulujen alkamiseen ja Markuksellekin löytyi oma yhtye. Texi on toiminut alalla aina nykyvuosiin saakka.

Kari ”Komppa” Alenius ohjelmatoimistoineen piti majaa Heinäpäässä ja sielläkin ravattiin keikkaa kyselemässä ja ”prosentteja” keikan jälkeen viemässä. Komppa möi kaikenlaista bändiä tanssimusiikista poppiin ja useimmat kaupungin bändeistä olivat hänen ”listoillaan”. Hänellä oli myös vuokralla Haukiputaan Osis. Komppa menehtyi parisen vuotta sitten.

H.Kilponen sähelsi myös aikansa ”alalla” ja hänenkin kanssaan jouduttiin yhteistyöhön, joka ei aina sujunut sovitun tai puhutun kanssa yksiin tilinteon hetkillä. Niinpä yhteys tyrehtyi ja taisi vastapuoleltakin lakata bisnekset? Mitä mahtanee herra puuhailla nykyään?

Siinäpä muutamia musiikkivaikuttajia… muistelot jatkuvat…

Köyhän miehen ”valoshow” entismalliin

Olipa jälleen tulossa popkonsertti Pohjankartanossa ja mietittiin, kuinka ja miten keikka vedetään? Jotain uutta ja repäisevää piti keksiä. Kesän aikana oli nähty Danny- ym. showt valoineen, pommeineen, savuineen ja muineen. Niinpä joku sai päähänsä kuningasidean ja lausui ilmoille: ”Värivalot, kyllä ne pimeässä salissa ’toimivat'”! Kannatustahan aina tuollaiset hullut ideat saavat.

Niinpä alettiin miettiä toteutusta ja keksittiin oiva sabluuna: lamput johonkin laatikkoon vilkkumaan ja värikalvo eteen – tai mieluummin useampi laatikko. Muuhun ei ollut varaa! Oli nääs katseltu Melody  Maker -lehden ilmoituksista strobo-valon ja muidenkin show-tarpeiden hintoja. (60-luvulla lehteä sai Oulusta vain Klubitalon kioskilta!)

”Valojen” teko aloitettiin pöllimällä läheiseltä lastauslaiturilta muutama leipälaatikko, joista sopivasti puoliksi sahaamalla saatiin sopivan mallinen yhdeltä sivulta avoin laatikko. Kunkin laatikon pohjalle kyhättiin laudasta tukirakennelmat lampun kantoja varten ja yläpuolelle muutama jäähdytysreikä.

Lampunkannat, kolme kuhunkin laatikkoon, kytkettiin toisiinsa ja laitettiin omille sijoilleen. Avoimille etusivuilla laitettiin nastoilla eriväriset (punainen, sininen ja vihreä) kirjankansimuovit. Jokaisen laatikon kulmasta tuli ulos riittävän pitkä kaapeli ”ohjausyksikköön”. Nimi tarkoittaa lautaa, johon tuli virta neljään keinu- tai painokytkimeen. Niiden kautta virta johdettiin kuhunkin laatikkoon. Tarvittiin vain ”ihmisautomatiikka” kytkimiä hoitamaan. Treeneissä usein kuuntelemassa käyneet Jaska ja Sepi olivat siihen touhuun sopivia – tunsivathan he kappaleetkin! Ei muuta ku rytmin mukaan räpsyttelemään…

Vaatimukset kasvoivat ja alettiin haaveilla omatekemästä strobosta! Rahanpuutteen takia velipoika ehdotti relettä ja hehkulamppua siihen eli yksi vanhoista laatikoista ”viritettäisiin”. Säätö rajottui releen herkkyyteen, lamppujen ja sinisten muovikalvojen määrään, mutta lopulta saatiin mieleisemme tulos. Tosin rele kipinöi ja muuta pikku vikaa oli, mutta vakuutti yleisön!

Seuraavana velipoika toikin jostain pyörivän, rikkoutuneen  hälytysvalon – ei kuulemma kannattanut korjata. Vaikka kupu olikin keltainen ja lamppu tarvi 24 voltin virtaa, niin saatiinhan siitäki värkätyksi ”soiva peli”. Laitettiin vain himmeäpi polttimo siihen ja haalittiin jostain 24 V muuntaja.

Lavashowta ei varsinaisesti suunnitelu, vaan kaikki liikehdinnät syntyivät spontaanisti. Konserteissa saatettiin irrota korkeampiinkin sfääreihin, jopa humoristisiin temppuihin! Ei seisottu yhdessä rintamassa kahareisin kuin sahapukit tai heilutettu tukkaa (vaikka kaikilla sitä riittikin, monella enemmän kuin nykyisin) niin kuin nykybändit. Musiikki oli tärkeintä niin yleisölle kuin meille bändeillekin!

Savua, pauketta  ja liekkejähän saatiin aikaan keikalla vain kerran, kun kitaristimme vahvistin kärähti kertalaakista Torniossa! Eli melkein kaikki nykyisetkin show-elementit käytiin lävitse jo ennenmuinoin ja ihmisvoimin, sillä:

TIETOKONE OHJAA NYKYVALOJA!

Uusi kategoria: Henkilötarinat

Piti luoda uusi kategoria oululaisessa ja pohjoisuomalaisessa pop- ja rock-musiikissa vaikuttaneiden ”historiallisten” henkilöiden ja sattumustensa muistelemiseksi. Juttujen soisi olevan vähintään parikymmentä vuotta vanhoista tapahtumista.

Kuva: Sveriges radio

 

Eli tähän kategoriaan kootaan juttuja: soittajista, managereista, roudareista (ääni- ja valomiehet sekä -firmat),  kuuluisista musadiggareista ja faneista sekä -porukoista yms. Kukapa vanhempi ei muistaisi vaikkapa Beniä, Komppaa, Texiä ja nuoremmatkin varmaan A Porkan?