Aamunkoittua…

Ennen vanahaan soitettiin ilimakitaraa ku ei ollut rahaa oikijaa ostaa – mutta koskas se tyhyjän vispaaminen kisamielesä Oulusa alako?

Oikijamminko muistelee, niin eipä taijettu soittakkaan ilimakitaraa… ainuat ilimanvispaajat oli rumpaleita, jokka takovat polovijaan ja koulusa pulupetinlaitaa tai muuta, mistä lähti pauketta!

Pekka Käyhkön velijellä oli kai ensimmäinen kässiini saamani (akustinen Landola(?)-) kitara ja heijän kotonaan ensimmäinen levysoitinki, minkä näin oikein livenä. Olipa pari rock-levyäkin, joitten mukana Pekan kanssa rokkasimme ja hänen veljensä ja siskonsa tanssivat jiveä elikkä rockia. Aivan nappiin altavejot ja yliheitot ei aina menneet, vaan kirosanojaki sateli. Ja kylet mustu?

Jostain Pekka oli hommannu kavereikseen Penttilän velijekset (rumpalin ja kitaristin  jostain Alappilan suunnalta?) ja perustanneet ”päntinki”, liekö keikoilla koskaan sillä kokkoonpanolla käyneet tai ees nimiä päntille antaneet? Mutta sielä autotallisa poikain reeneisä mukana riekuin ja harmittelin, ku solistinki olivat jo löytäneet… jonku Ilikan 😦 (joku saattas Ilikan sukunimenki muistaa?… kiekkö etunimikään oikein? 🙂 ).

Lehti-ilimoitusten ”Pekka Käyhkö yhtyeineen” jäiki mulle viimeseksi kontaktiksi lapsuuven ystävästä – viime tietojen mukaan asu sillon Pateniemessä. Misä lienee Pekka nykyjään?

Merikosken yhteislyseo, sittemmin Normaalilyseo, nykykuosissaan

Mutta omasa koulusa, Merikosken yhteislyseosa (sittemmin Norssi), oli palijo soittajia:  yläluokilla pianovirtuoosi ”Korkki” Kortesluoma  ja muutama puhaltajaki, soittelivat kai jatsia? Joku Schiltti soitteli esim. rumpettija?

Omalla luokalla ja ikäkavereisa löyty enemmänkin musikantteja: Myllylän Kalle ja Hynnisen Pekka (rumpaleita), kitaristi  Kuosmasen Seppo (Firestones) ja  Ilkka ”Jack” Olmiala (Bachelorsin solisti). Muilta luokilta kitaristit Raimo Huoponen  (Coyotes), veljekset Vesterinen (Locomotion) ja olikohan Pekka Puolakkakin kitaristi, solisti  Kalle ”Gene” Nurmiranta (Coyotes, Flintstones) sekä folkkiin hurahtaneet Upi Teirikko ja Tero Sallamo . Ja kai niitä oli muitakin… kuten nykyset kirkkomuusikko ja pianisti: Rauno Jussila ja Osmo Vatanen … aamuhartauksien ”harmoonitaiteilijat”!

Olihan niitä muitaki musikanttikouluja ja alakuunsa tullee mieleen Lyseo ja Yhteislyseo – niittenki musikanttuhistorijaan ois mielenkiintua. Kuhan kertojia löytys… Tai vaikka noista yllämainituista poijista lisätarinaa.

Kuva: Google Maps

Pasi Törmälään ja Nygårdin Maneen törmäsin Karikkaperällä (Karinkannasa)  jokunen vuosi jäläkeenpäin ja niistä jutuista enempi myöhemmin, samaten kun Oulaisten ja Raahen ym. touhuista… nyt on -71 -kalenterit olleet tarkemmasa syynisä…

Rahan räiskettä

…ja melekoista panostusta laitteisiin ym. vaati päntin ”perustaminen”.

Liijan pienet vahavistimet ja halavat sekä huonot soittimet vaativat melekein jatkuvaa vaihtorumpaa. Niinpä päätimme vaihtaa vanahan varustuksen kerralla uuvempiin ja suurempiin aloittaessamme ”uutta” päntiä. Mutta mistä sitä rahhaa riittiki? Osahan meistä oli toki äverijäimmistä perheistä ja ”rahotusta” piisas, mutta meitä köyhiä laulajia ja soittajiaki löyty.

Jotkut otti opintolainaa maksain sillä ainaki osan soittopeleistä ja monet teki yksin tai porukallaki erilaisia hanttihommia rahottaakseen hankinnat, osa oli jopa ns. ansijotyösä – itelläki tais parhaimmillaan olla kolome ”ammattia”. Osamaksuki oli kätevä, mutta epävarma maksutapa. Lisäksi luotettiin tuleviin (ja mahtaviin) keikkapalakkioihin. Soittajiakin vaihtui ajan myötä ja heillä oli valamiiksi laavukkaat soittopelit.

Yksityistilaisuus Oulun Kauppklubilla

Muutamasa kuukauvesa hankittiin lauluvehkeet, basso- ja kitaravahavistimija, urut, kaijutinkaappeja, kitaroita ja lopulta jopa kleinbussiki. Rahhaa palo parikymmentätuhatta nykyeurua – osa toki ”maksettiin” vanahoilla vehkeillä. Moni tuosa vaihtosysteemisä joutui lopulta ahtaallekki ja keikkapalakkioita lainattiin ja maksettiin toisillemme takasin osamaksujen errääntymisten tahisa.

Tuosa rytäkäsä menivät vintage Hagströmin ja Eko-kitarat sekä 30W Voxit ym, jotka nykyjään oisivat arvotavaraa. Jottain jäi nurkkiinkin arvoaan kasvattammaan ja pientä pintaremonttia oottamaan. Jokku on tosin ijän myötä alakaneet koota entisijä soittimijaan replikoina seinille ja telineisiin. Samaten ostamaan divareista aikonaan rahapulasa hävittämijjään vinnyylilevyjä.

Kun bändin vuositulot kaikkineen saatto ”hyvänä” vuonna olla 25 000 nykyeuron luokkaa, voipi  jokkainen ymmärtää harrastuksen vieneen kaikki liijenneet rahat – vaikka harrastus välillä melekein työltäki tuntu! Tosin harrastukseen kuulu se ”muusikkoelämäki”! 🙂 Sillon ei laskettu markkoja eikä oltu köyhijä ja kipijöitä vaikka näin jäläkikätteen siltä tuntuuki. Mutta kaikella on hintansa eikä musisoinnin tuomaa riemua voita mikkään… ei rusinasoppakaan!

Kaikkea pittää yrittää

…paitti kansantanhua… popparin ja rockarinki? Elikkä tapahtui muinoin:

”Olipa kerran… 60-luvun loppupuolella iskelmäkilipailut Arinasa, siinä kirijoista ja tv:stäki tutusa oululaisesa naistentanssipaikasa. Millanen paikka lie nykyjään, liekö tanssitillaa ollenkaan?

Määhän olin  rautalangan ja rockin kans kasvanu ja keikkaillukki vain melekein vallan ”nopijoita” soitellen. Aivan ratiokuunteluun perustu ne ”hittaat” eli iskelmägenre, niinku nykyjään sanotaan.

Mutta: muilta päntiläisiltämmä sallaa menin ilimottautuun muutama nuottilappu (eli kaikki kaks omistamaani) käjesä ISKELMÄLAULUkissaan. Olihan sielä parikymmentä muutaki innokasta tähtiin kurkottajjaa: mussiikin ammattilaisista kylypyammelaulajiin. Eri-ikästä, -näköstä ja -kokosta, naista ja miestä. Ja muutama meitä pojankloppejaki ja pari-kolome ”pikkuneitiä”. Pikaseen kateltiin kukin vuorollamma orkan kans nuotit ja löyvettiin sopivat sävellajit, muutama kilipakaveri vihelteli tai lallateli iliman mittään lappuja orkalle tutun kappaleen oikialle korkeuvelle.

Lahajattomat ne reenaa eli suoraan arvan mukkaan järijestyksesä orkan kans ylleisön etteen hoilottaan. Kappale, enimmillään toinenki. Ja suuri raati arvijoi, samaten ylleisö sai jotenki äänestää. Ei puhelimella niinku nykyjään, tais olla joku lappusysteemi? No, vuorollani kiekasin alakuunsa Sinatran Moren. Siinä jatsahtavasa ku saatto niitä omijaki  koukkujaan tehä. Niinku parempiki artisti. Toisena oliki Dustyn esittämä You Don’t Have To Say You Love Me ja sehän meni ylleisöön ku veitti voihin. Korkijalta ja kovvaa. Tulipa siinä muutama paikalla ollu tuttu ja joitaki outojaki jäläkikätteen kehumaan. Osa ympäripäissään! Ja arvostelukyvytönnä? 🙂

Kuva: Kempeleen Kunnostus Oy

Orkka soitti välliin tunnin verran naistentanssija ja sitte oliki äänet laskettu ja alettiin julistaa tuloksija. Palakintona oli jatkoonpääsy parraille johonki isompaan kissaan – oikein toiselle paikkakunnalle. Pistesijoille taisin itte yltää ja päävyin pittäytyyn jatkosa yksinommaa rokkirintamalla.

Mutta tuloksiin: mitalleille tuli muistaakseni Jarmo Tuominen, joka oli poikasesta asti soittanu ja laulanu omasa päntisään ja veti tuohon aikaan hieman alamaisa ollessaan lauluiltoja Eskon rouvisa. Pärijäs kyllä myöhemmin melekosesti paremminki.

Mitallin tais saaha kans Eskon(niemen) Matti, hälläki oli oma pänti ja soitteli huilua ja fonia ja lauleli siinä. Paremmin meni Rekkamiehelläki myöhemmin. Mutta voitonpa nappas Matin päntin rumpali, muuan Jussi. Kuinkahan ois käyny, jos jostain olis löytyny basistiki kissaan? Voittanna se varmaan ois? 🙂

Hilijasena palasin ommiin päntikiemuroihin, mutta kulukihan ne juorut kylillä ja pojat sai tietää kisasta. Hirviää oli herijanheitto! Aikansa sitä kesti. – Myöhemmin iskelmäseikkailusta oli hyötyäkki: ei lyöny rokki leiville, vaan oli meijänki soitettava keikoilla sekkaan aivan puhasta tanssimussiikkiaki – joko omalla porukalla tai siinä maaliman kuulusimmasa päntisä: ”Yhtyeineen”. Eli säjestää tunti-pari niitä oikijoita iskelmätähtijä ja soitella loppuilta aivan omijaan. Niistäki reisuista riittäs juttua…”

Tivolihuvia ja -musiikkia

XV OuluPopHistoryn juonnossa oltiin kuulevinaan lievää disinformaatiota tapahtuneesta eli yksi viikonloppu muuntui koko kesäksi, joten alla käsitys mukana olleelta:

*** 60-luvulla oli tapana, jotta Suomen Tivolisa oli tanssilava ja eläviä soittajia. Lava oli rustattu kahesta vierekkäisestä rekasta ja pitkätukkasoittajat tulivat alakuunsa Tanskasta (eritoten muistuu mieleen yhden bändin ”hyvinsyönyt” rumpali, muttei itse bändin nimi) ja loppuvaiheissan parina kesänä musisoijat olivat oikijoita oululaisija eli Bachelors. Tivoli kun lähti vappuna liikekannalle bändeineen, muistan bändin solistin Jackin oottaneen innolla lukuvuoden loppua päästäkseen liittymään mukaan.

Vielä 50- ja 60-luvuilla Suomen Tivolin saapuminen paikkakunnalle oli suuri tapahtuma

Erräänäpä kesänä ei ollukkaan ennää päntiä, kai sitä muuta tavaraa oli liijanki kans rahattavana ja markkoja syömäsä, huviverojen lisäksi? Nooh, ykspä meijän päntin pojista oli yhyttäny tivolin äiteehahmon ja sopinu, että meemmä omin kustannuksin ja riskein soittamaan naapurikaupungisa Tivoliin yheksi viikonlopuksi jahka se sinne siirtyy. Lupasivat rekatki laittaa entismalliin tanssilavaksi vieretysten. Suullisesa sopimuksesa oli kohta, jotta voisimma halutessamma jatkaa kiertuella pohojosempaanki. Juhannus Rovaniemellä… ?

Sopimusta seuranneella viikolla lähettiin kitaristi-kaverin kans junalla ja Sopu-teltta olalla sekä mainokset repusa ennakkoropakantaa paikalle tekemään. Saatiin tivolin päälliköiltä lupa pystyttää teltta  huvialueen laijalle; aluehan täytti melekein koko Kemin torin ja lähimmä kaverin kans kaupungille puuaitoihin ja muuvalle mainoksijamme  kiinni nitomahan.

Hokasivathan paikkakumman impyet iltasella ”uuvet tivolilaiset” ja sutinatahan siitä viikon olloon synty. Aikaa ku oli, nii tutustuimma myös tivolin työntekijöihin ja elukoihin – suurimpana Pepita-norsuun. Saimma ajjaa tööttäily-autoratalla aina hilijasempaan aikaan ja houkutella maksavia asijakkaita mukkaan pyörimään. Joskus oli baanalla niin tyhyjää, että ajelimma henkilökunnan kans suuremmilla jännitteillä oikeinki kovvaa. Eihän niistä tööteistä tykänneet niskat! Kippeyvät. Ja muu porukka  nauro ajokokelaita – tahallaan ja sakilla paukuttivat meitä.

Viikonlopuksi tulivat jäläkijoukot ja alettiin soittamaan, saatiin jopa muutama kymmenen maksavaaki. Suurena apuna olivat suhina-siirit, jotka raahasivat kaikki kaverinsa kummasteleen suuren naapurikaupungin pitkätukkia! Muutama meistä ois jatkanu pohojosempaanki, mutta joku oli kesätöissä, jollaki oli koulusta ehot ym. mukavaa. Joten kiertue-elämä jäi kokemati sillä kertaa… mutta mainospartio palasi myöhemmin muutamaan otteeseen paikkakunnalle. Niistä sattumuksista vaikkapa joskus myöhemmin? Vaikkei ne musisointiin suoranaisesti kuulukkaan… ***

Köyhän miehen ”valoshow” entismalliin

Olipa jälleen tulossa popkonsertti Pohjankartanossa ja mietittiin, kuinka ja miten keikka vedetään? Jotain uutta ja repäisevää piti keksiä. Kesän aikana oli nähty Danny- ym. showt valoineen, pommeineen, savuineen ja muineen. Niinpä joku sai päähänsä kuningasidean ja lausui ilmoille: ”Värivalot, kyllä ne pimeässä salissa ’toimivat'”! Kannatustahan aina tuollaiset hullut ideat saavat.

Niinpä alettiin miettiä toteutusta ja keksittiin oiva sabluuna: lamput johonkin laatikkoon vilkkumaan ja värikalvo eteen – tai mieluummin useampi laatikko. Muuhun ei ollut varaa! Oli nääs katseltu Melody  Maker -lehden ilmoituksista strobo-valon ja muidenkin show-tarpeiden hintoja. (60-luvulla lehteä sai Oulusta vain Klubitalon kioskilta!)

”Valojen” teko aloitettiin pöllimällä läheiseltä lastauslaiturilta muutama leipälaatikko, joista sopivasti puoliksi sahaamalla saatiin sopivan mallinen yhdeltä sivulta avoin laatikko. Kunkin laatikon pohjalle kyhättiin laudasta tukirakennelmat lampun kantoja varten ja yläpuolelle muutama jäähdytysreikä.

Lampunkannat, kolme kuhunkin laatikkoon, kytkettiin toisiinsa ja laitettiin omille sijoilleen. Avoimille etusivuilla laitettiin nastoilla eriväriset (punainen, sininen ja vihreä) kirjankansimuovit. Jokaisen laatikon kulmasta tuli ulos riittävän pitkä kaapeli ”ohjausyksikköön”. Nimi tarkoittaa lautaa, johon tuli virta neljään keinu- tai painokytkimeen. Niiden kautta virta johdettiin kuhunkin laatikkoon. Tarvittiin vain ”ihmisautomatiikka” kytkimiä hoitamaan. Treeneissä usein kuuntelemassa käyneet Jaska ja Sepi olivat siihen touhuun sopivia – tunsivathan he kappaleetkin! Ei muuta ku rytmin mukaan räpsyttelemään…

Vaatimukset kasvoivat ja alettiin haaveilla omatekemästä strobosta! Rahanpuutteen takia velipoika ehdotti relettä ja hehkulamppua siihen eli yksi vanhoista laatikoista ”viritettäisiin”. Säätö rajottui releen herkkyyteen, lamppujen ja sinisten muovikalvojen määrään, mutta lopulta saatiin mieleisemme tulos. Tosin rele kipinöi ja muuta pikku vikaa oli, mutta vakuutti yleisön!

Seuraavana velipoika toikin jostain pyörivän, rikkoutuneen  hälytysvalon – ei kuulemma kannattanut korjata. Vaikka kupu olikin keltainen ja lamppu tarvi 24 voltin virtaa, niin saatiinhan siitäki värkätyksi ”soiva peli”. Laitettiin vain himmeäpi polttimo siihen ja haalittiin jostain 24 V muuntaja.

Lavashowta ei varsinaisesti suunnitelu, vaan kaikki liikehdinnät syntyivät spontaanisti. Konserteissa saatettiin irrota korkeampiinkin sfääreihin, jopa humoristisiin temppuihin! Ei seisottu yhdessä rintamassa kahareisin kuin sahapukit tai heilutettu tukkaa (vaikka kaikilla sitä riittikin, monella enemmän kuin nykyisin) niin kuin nykybändit. Musiikki oli tärkeintä niin yleisölle kuin meille bändeillekin!

Savua, pauketta  ja liekkejähän saatiin aikaan keikalla vain kerran, kun kitaristimme vahvistin kärähti kertalaakista Torniossa! Eli melkein kaikki nykyisetkin show-elementit käytiin lävitse jo ennenmuinoin ja ihmisvoimin, sillä:

TIETOKONE OHJAA NYKYVALOJA!