Maaginen ja herkkä ikä

Musiikki, joka 15-vuotiaana tuntui maailman parhaalta, jättää kummasti pysyvät jäljet ihmisen mieleen. Uudet hitit jyräävät entiset sivuun, mutta jossakin vaiheessa salakavala nostalgia alkaa nostaa esiin hienoja muistumia. Sanat palautuvat mieleen rivi kerrallaan. Sormet harovat ilmassa kitarasooloa. ”Enää ei tehdä noin hienoa musiikkia”, tulee tuumituksi.

Mainosradioiden musiikkipäälliköt tuntevat tämän 15 v. -säännön ja tähtäävät sillä tarkasti ja tehokkaasti haluamansa kohderyhmän tunnekeskukseen.

Teininä väittelin kerrran kaverieni kanssa kadunkulmassa siitä, mikä uusista bändeistä oli paras. Sweet vai Slade? T.Rex vai Alice Cooper? Purkka vai jytä? Ohi kulkenut tuntematon tyyppi puuttui puheeseen: ”Kyllä 60-luvun musiikki on varmasti parempaa kuin tää nykyinen [70-luvun]”. Olimme eri mieltä, mutta emme alkaneet väitellä asiasta. Todennäköisesti kommentoijan ollessa 15-vuotias Beatles oli vielä keikkabändi.

1970-luvun alussa popuutuudet tulivat (k)oululaisen elämään verkkaasti. Ainakin meidän luokkajuhlissa (=bileet) soitettiin Beatlesin ja Holliesin musiikkia vaikka 70-lukua elettiinkin. Kerran ostimme porukalla koulukaverille synttärilahjaksi Creamin Fresh Cream –albumin. Luulin levyä aivan uudeksi enkä tiennyt bändin hajonneen jo kolme vuotta aikaisemmin.

LP-levy maksoi 24 markkaa  ja se oli paljon. Yleisradion rinnakkaisohjelma soitti rokkia ehkä 3 tuntia viikossa eikä muita radioita ollut. Niillä mentiin, ja maailma oli monella muullakin tavalla absurdi paikka.

Samassa herkässä 15 vuoden iässä moni aloitti rockin soittamisen ja perusti lähimpien kaverien kanssa ensimmäisen bändin. Lausun tässä kiitoksen Ulf Åhslundille TV-kitarakurssistaan ja Ilpo Saastamoiselle Kitarakirjastaan. Ilman niitä olisi hienon harrastuksen alku ollut paljon vaivalloisempaa.