Johan oli mänitseri! :)

Toinenkin Vahtolan Markun avaama FB-keskustelu tarttui webmasterin nuottaan:

”Oulun seudulla vaikutti -90 luvulla hieman epämääräinen ja huvittavakin ”keikkajärkkäri” tai mikä kiertuemanageri lie omasta mielestään olikaan. Olikohan nyt jonkun paikallisen Elmun (Elävän Musiikin yhdistys) äijiä. ”Rupelilippalakkimiehestä” me puhuimme sen jälkeen kun tähän heepoon törmäsimme ekaa ja ainoaa kertaa.

Oltiin keikalla Lillemor-nimisessä kuppilassa Oulussa ja keikan jälkeen istuimme kaljamotit neesujemme edessä kuppilan yhteen pöytään. Seuraamme änkeytyi maalaiselta näyttävä äijä.

Hankkija-tyylinen lippalakki oli vedetty päähän, jaloissa olevat farkut oli vedetty henkseleillä ylös kainaloihin saakka yli pullean vatsan ja näin ollen housujen lahkeet näyttivät huvittavan lyhyiltä. Äijä oli aika jurrissa ja alkoi vuolaasti kehua bändiämme.

Lippa vinossa äijä horjui pöydässämme ja änkytti suustaan kehujaan. Muistelen, että olisi vielä kaatanut jonkun kaljat syliinsä siinä horjuessaan. Sen jälkeen alkoi kaljan pummaaminen ja lopuksi tarjous lähteä hänen järkkäämälle Pohjois-Suomen kiertueelle. Kuulosti komealta, mutta kieltäydyimme kunniasta:) ”

webmaster: kuinka ollakaan, kyseinen henkilö on muillekin noiden aikojen oululaismusikanteille tuttu…  ja tarina jatkuu (MrX:n nimen on webmaster jatkokeskustelijoiden pyynnöstä ”sensuroinut”):

Pekka: MrX !!! Todellinen keikkamanageri tosiaan !!!!!!

Markku Vahtola: No niinpäs olikin! Sama heepo:)

Pekka: MrX kysyi erääs bändin keikalla, että onko bändi kalliskin, kun niin hyvältä kuulostaa.

Sanoin: ”On liian kallis sulle.” Keskustelua ei enää jatkettu.

Aika moni kävi liki ilmaiseksi keikalla ja usein kyseessä oli jokin ”bändikisa.” Voittaja sai palkkiona tehdä demonauhan. Oh ja voi!!! Jotenkin näille löytyi aina uhreja.

Matti: MrX. Kunnon liimis 🙂  (webmaster =liimatukka)

Pekka: tai Tappi Suojanen MK II 🙂 )

webmaster: itsellänikin on kokemuksia 70-luvulta muutamasta nyt jo edesmenneestä ”managerista”, mutta pitää miettiä juttujen ”julkistamista” – niihin kun liittyy omaa sinisilmäisyyttäkin!

Ehkä aikanaan kokonaiseen blogiinkin on aihetta, kunhan ensin oman häpiäni itteleni selitän? Alkkohoolihan se liittyy moisiin toimiin ryhtymiset…  toisin ja puolin toisinkin, eikä ole halua ”lyödä” kunnon soittoveikkoja tai ”rehellisijä” manakereita jäläkikätteeen! 🙂 Etenkään kun moni ei oo ”puolustamasa” ittiään tai maksamasa velekojaan… Mutta huumorijahan niistäki irtuaa! 🙂

Ps: Nyt kannattaisi blogin lukijoiden alkaa kaivella muistilokeroitaan ja valokuviaan vaikkapa Lillemor:ista, niin saadaan senkin historia dokumentoiduksi… Vähäisimmästäkin viestistä tai kuvasta väännetään jotain kiinnostavaa tai keskustelua herättävää.


Mainokset

Manakeria ja routaria paikallisissa bändeissä

…kaikenlaista keikkamyyjää sitä löytyikin!

Paitsi ”ohjelmatoimistot”, niin myös bändit itse pyrkivät myymään keikkoja – onnistuenkin vaihtelevasti. Melkoinen vaikutus oli kuitenkin ystävillä ja tutuilla sekä innokkailla faneilla maakuntaa myöten – he kun hommasivat yhtyeille keikkajärjestäjien yhteystietoja ja muutenkin olivat aktiivisia näiden suuntaan. Pyytelivät sitä tai tätä bändiä uudelleen esiintymään tai kertoivat kuulleensa yhtyettä muualla ja toivoivat omalle paikkakunnalleenkin. Samalla värväsivät kaverinsakin kuulemaan, kun yhtye viimein saatiin lavalle tai talolle.

Bändien keikkamyyjien ehdoton ykkönen 70-luvun taitteessa taisi olla Wildsien Väinö ”Väiski / Väne” Korhonen? Osaksi se johtui hänen aktiivisuudestaan ja toisaalta bändin laajasta fanipohjasta, ainakin Oulun seudulla. Kotipuhelimestaan hän lähestyi tanssien järjestäjiä ja sai heidät puheillaan vakuuttuneiksi. Pieniä mokiakin sattui: jossain mainostettiin esiintyjäksi ”Viltsin pändi”, mutta monelle muulle yhtyeellekin osui noita nimimokia – olivathan bändien nimet yleensä englanninkielisiä ja järjestäjät ”tavallisia suomalaisia”.

Wilds vuonna -97 - ylh: Hantte ja Väiski, alh: Sepi ja Artsi

Wildsin menstyksestäkö johtui, että Väiskin Erkki-velikin innostui keikkamyynnistä ja musisoinnista? Jostain hän haali itselleen orkesterin ja keksi taiteilijanimen ”Johan” ja alkoi touhuta keikkoja. Eikä riittänyt, että vain itselleen, vaan pyrki hommaamaan ”talliinsa” myös muita yhtyeitä. Aika lyhykäiseksi jäi ”Johanin” ura lavoilla ja myyntimiehenäkin.

Kaikillahan ei noihin aikoihin ollut puhelinta ja sen huonot puolet saimme kokea, kun treenasimme Expressin kanssa erään pesulan alakerrassa. Järjestelyhän oli hyvä, kun kummallakaan ei ollut täydellistä vahvistin- tai rumpusettiä ja saatoimme treeneissä käyttää toistemme kamoja. Tilan käyttösopimukseen kuului, että vain alakerta oli käytössämme. Yläkertaan oli tosin avoin pääsytie, mutta se oli ”kiellettyä aluetta”.

Paikan omistaja sai kuitenkin jotenkin selville, että yläkertaan oli menty ja puhelintakin käytetty. Tietämän mukaan kaikkien tuntema Lyly oli sieltä harjoittanut keikkamyyntiä. Samaiseen juttuun liittyy bändin nimikin: Express Company: se kun oli seinäkalenterin eräässä kuljetusfirman mainoksessa ja Lyly sen tavasi jollekin keikkajärjestäjälle tämän tivatessa tilaamansa bändin nimeä! *** Muuta mukavaahan tuosta ei seurannut kuin, että lensimme molemmat bändit ulos kyseisestä treenipaikasta!

Vähemmälle ovat jääneeet näissä blogeissa roudarit vai pitäisikö sanoa hengarit? Hehän olivat yleensä kavereita koulusta tai muista piireistä ja yleensä poikia. Tyttäriä voinee sanoa nykytyyliin faneiksi, olihan heilläkin toki osansa bändikuvioissa. Neitosia ei viitsi nimeltä mainita, mutta omilta musisoinnin alkuajoilta muistuu mieleen sellaiset bändimme roudarinimet kuin ”J.Paununen” ja ”Sexi-Boy Brian Noronen”, jotka auttoivat roudaamisessa ja roikkuivat treeneissäkin mukana. Loppuajoilta taas mieleen tulevat ”Jaska” ja ”Sepi” roudareina ja ”valomiehinä” eli vääntelemässä ”valojen” katkaisimia keikoilla ja konserteissa. Kyllä pientäkin apua osaa arvostaa. Ainakin näin jälkikäteen.

Muillakin bändeillä oli erinäisiä tukijoukkoja ja toivottavasti he jatkossa muistelevat heitäkin – korvaamattomia apuja monessa tilanteessa…

Manakeria ja routaria muualta

… ja monenlaista muuta keikkamyyjää

Suuremmat keikkamyyjät, managerit ja tunnetut roudarit olivat toki Etelä-Suomessa ja heihinkin oltiin puhelinlinjoja pitkin yhteydessä: tilattiin hintoja tingaten ”etelän bändejä” tänne pohjoiseen esiintymään ja samalla yritettiin kaupitella täkäläisiä keikoille sinnekin päin, vaikka halvemmallakin. Huonolla menestyksellä. Harva täkäläinen pääsi keikalle kovin syvälle etelään, etenkään suuriin kaupunkeihin.

Lippusia, vihkosia ja lappusia yhteystiedoista kiersi keikkamyyjien ja bändien kesken, tosin moni oli omista tiedoistaan kiinni pitäviäkin eikä luovuttanut niitä toisille. Tiedossa oli yleensä vain puhelinnumero, aniharva vastaaja tai soittaja tunnettiin nimeltä. – Aarrelaatikostanikin löytyi muutama lappunen ja eihän niistä edes ilmene, oliko kyseessä osakeyhtiö, toiminimi vai yksittäinen henkilö? Mutta keikkojen kanssa sähläsivät, kukin omalla tyylillään.

Erään Helsingin numeron perässä lukee ”Viihdeohjelmat” ja toisen perässä ”Artistit” eikä ole minkäänlaista käsitystä ”firmoista” muuta kuin, että soiteltu on sinne päin kerran tai useammankin. Tuloksitta. Kolmas on jo selvempi tieto New Joys -ohjelmat” eli numero liittyy yhteen sen aikaiseen bändiin, jolla oli oma manageri touhuamassa sille ja muillekin yhtyeille keikkoja.
(Noilla nimillä ei liene mitään yhteyttä nykyisin toimiviin samannimisiin yrityksiin?)

New Joys

”Raimo Pirskanen” näyttää olevan ainoa oikea nimi lappusissa. Hän manageroi mm. First-yhtyettä, jonka kanssa esiinnyimme Iin Rysäklubilla. Lisäksi hän järjesti muutamia suurempia tapahtumia Pyrinnöllä käyttäen apunaan joitain täkäläisiä yhteyshenkilöitä. Ainakin yhdet uudenvuoden bileet muistuu heti mieleen, taisi olla 69/70-vuodenvaihde? Siitä keikasta ja tapahtumasta tarkemmin joskus myöhemmin…

First YLE:n Elävässä Arkistossa

Tauno ”Tappi” Suojanen ja Viihdeohjelma Oy oli kuuluisin manageri ja -toimisto, toihan se Rolling Stonesit aikanaan Suomeen! Hänen yhteystietojaan ei kuitenkaan lappusista löydy. Olikohan leimautunut liikaa tanssimusiikin ja tv-tähtien maahantuonnin kategoriaan vaiko kertasoitolla tylyttänyt yhteydenottajan?

Pari lukuvinkkiä: 60-luvun carage-rock ja psykedelia Suomessa (englanniksi) ja 60-luvun rock

ps. eräässä lappusessa oli 60-70-luvun taitteen oululaisbändienkin yhteystietoja, niistä kenties blogataan seuraavaksi?

Manakeria ja routaria

Nämä muistelot ovat vain pinnallisia raapaisuja laajemmankin  keskustelun herättelemiseksi; monella lienee paljonkin lisättävää ja täydennettävää?

Ensimmäinen suuri alan persoona oli jo edesmennyt Markku ”Beni” Pussinen, jonka tapasin 60-luvulla Bachelorsin klubilla Mäkelininkadulla olleessa puutalossa. Myöhemmin hän oli mukana mm. Dannyn muutamilla kiertueilla, soitteli vanhalla Seurahuoneella DJ:nä levyjä ja seisoi portsarina samaisessa paikassa sekä Eskon Krouvissa ja myöhemmin Raksilan klubilla. Muistaakseni hän asui Valkealinnassa äitinsä kanssa ja myöhemmin Uuden- ja Nummikadun risteyksessä olevassa kaksikerroksisessa puutalossa – taisipa hänellä olla kaupungin ensimmäisimpiä vesisänkyjäkin, jota ylpeänä esitteli. Juttuja Benistä varmaan riittää eli niitä porukalla muistelemaan… vaikkapa Tintarella-Di-Luna– ja Be-Bob-A-Lula -esityksistään! Naurunsa kaikki sen kuulleet muistavatkin?

Seuraava tuttavuus taisi olla A.Porkka, joka muutti 70-luvun vaihteessa Ouluun Pakkahuoneenkadulle ja asettui samaan kouluun. Siitäpä yhteistyömme alkoi ja Ana touhusi meillekin keikkoja, kulkipa muutamilla mukanakin. Ikimuistettavin taitaa olla laskiaisrieha, jossa soitimme pianovahvistuksen kanssa melkein koko Suomen Talvisota 1939-1940 -levyn ja jopa Anakin äityi laulamaan! Myöhemmin hän hyöri Kauko Röyhkän, Koleran, Spidersin, Ramblersin ym. oululaisyhtyeiden managerina ja toimi myös Oulun Rymy-yhdistyksessä. Nykyään taitaa olla mainosalalla.

Suomen Talvisota 1939-1940 -levyn kansi

Polar-viihde ja Texi Hannula toimi Kastellin Kauppilantiellä kotitalonsa yläkerrassa, jonne rampattiin usein neuvonpitoon. Silloinen suurin tähtensä taisi olla Markus (Viimeinen kevät, Jos vielä oot vapaa, Vain kotka lentää aurinkoon ym.), joka teki läpimurtonsa noihin aikoihin ja tarvitsi oman orkesterinsa. Taidettiin siinä puhua koulupoikienkin mahdollisuudesta säestystehtäviin, mutta asia jäi syksyllä koulujen alkamiseen ja Markuksellekin löytyi oma yhtye. Texi on toiminut alalla aina nykyvuosiin saakka.

Kari ”Komppa” Alenius ohjelmatoimistoineen piti majaa Heinäpäässä ja sielläkin ravattiin keikkaa kyselemässä ja ”prosentteja” keikan jälkeen viemässä. Komppa möi kaikenlaista bändiä tanssimusiikista poppiin ja useimmat kaupungin bändeistä olivat hänen ”listoillaan”. Hänellä oli myös vuokralla Haukiputaan Osis. Komppa menehtyi parisen vuotta sitten.

H.Kilponen sähelsi myös aikansa ”alalla” ja hänenkin kanssaan jouduttiin yhteistyöhön, joka ei aina sujunut sovitun tai puhutun kanssa yksiin tilinteon hetkillä. Niinpä yhteys tyrehtyi ja taisi vastapuoleltakin lakata bisnekset? Mitä mahtanee herra puuhailla nykyään?

Siinäpä muutamia musiikkivaikuttajia… muistelot jatkuvat…

Haukiputaan Osis – menomesta nuorisolle 70-luvulla

Haukiputaan työosuuskunnan talo (sittemin Heiton talo) oli yksi merkittäviä nuorison menomestoja 1970-luvun alkupuolella. Talon omistaja vuokrasi taloa oululaiselle Kari ”Komppa” Aleniukselle, joka toimi järjestäjänä kumppaneineen.

Talo sai nuorison kielessä nimen ”Osis”. Se sijaitsi otollisella paikalla Oulun ja Iin puolivälissä, ja järjestäjä neuvotteli Jäppisen Liikenteen kanssa asiat niin, että niin Oulusta kuin Iistäkin oli järjestetty ”rokkibussit” eli linja-autovuorot sopivaan aikaan. Parhaimmillaan busseja piti olla suuntaansa kaksin kappalein, koska nuorisoa oli liikkeellä runsain määrin.
Osiksella kävivät tuolloin keikalla kaikki Suomen nimekkäimmät bändit: Hurriganes, Juice Leskinen Coitus Int, Rauli Badding Somerjoki, Jussi & Boys, Alwari Tuohitorvi, Kontra Virtanen, Muska, Raya & Suikkis, Hullujussi, Kaseva  jne. jne.

Kerran talvella 1974 englantilainen Smokey (Smokie) saapui paikalle ja tuolloin paikka oli niin tupaten täynnä, että kaikki mahdolliset ovet piti avata, jotta ilma riittäisi. Muistelen, että paikalla oli tuolloin yli 700 ihmistä. Lain sallima henkilömäärä ylitettiin yli kaksinkertaisesti.

Smokie (tunnettiin myös nimellä Smokey)

Vastaavaan yleisömäärä oli myös ns. Manse Rock -kiertueen keikalla, jolloin samana iltana esiintyi Juice Leskinen Coitus Int ja Alwari Tuohitorvi. Bändit vaihtoivat keikkapaikkaa Nivalan Tuiskulan ja Osiksen välillä tuona iltana. Homma oli organisoitu varsin onnistuneesti, eikä pahempia viivästyksiä ollut. Juicen bändi soitti Haukiputaalla alkuillan ja Alwari Tuohitorvi tuli joskus puolen yön maissa paikalle.

Myös Oulun alueen tunnetuimmat bändit vierailivat useaan otteeseen Osiksella. Timjam ja Express varsinkin. Risto Järvenpään vetämän Timjamin muistan nähneeni siellä keikalla ainakin 4 – 5 kertaa. Kosketinsoitinvirtuoosi Arto Piispanen jäi erityisesti mieleeni Timjamin keikoilta. Hän oli erittäin osaava soittaja jo 15 vuotiaana. Myöhemmin minulla oli ilo ja kunnia tutustua Artsiin henkilökohtaisesti ja soittaa hänen kanssan omassa Tower -ryhmässäni.

Muitakin Oulun ja ympäristön bändejä paikalla kävi. Kerran ainakin oli kiiminkiläinen Sarmas ja muistini mukaan myös Mystic Haapavedeltä on paikalla ollut.

Battaglia kävi myös useaan otteeseen keikalla. Eräs keikka on jäänyt varsin hyvin mieleeni siksi, että bändin uusi PA-laitteisto oli merkittävästi massiivisempi ja laadukkaampi, kuin kenelläkään toisella aiemmin. Sture Holmberg oli rakentanut todella ison kaluston bändilleen ja se myös kuului äänen laadussa.

Bändi aloitti hitillään ”Nyt mennään itikoita pakoon” siten, että biisin ensimmäinen säkeistö tuli nauhalta. Toiseen säkeistöön bändi tuli lavalle ja jatkoi livenä. Täytyy sanoa, että soundissa ei eroa huomannut. Battaglia oli varsin suosittu ryhmä tuohon aikaan ja väkeä riitti joka keikalle.

Battaglian äänilaitteisto päätyi samana vuonna Hurriganes Companylle. Battaglian Helsingin keikalla oli Remu tullut ja tehnyt ostotarjouksen koko kalustosta. Niin oli kaupat tehty ja bändi palasi lentämällä kotiin pohjoiseen. Tämä on varma tieto, sillä olen asiasta keskustellut Battaglian rumpalin kanssa -80-luvulla.

Haukiputaan Osis tarjosi oululaisille, pateniemeläisille, kellolaisille, haukiputaalaisille ja iiläisille nuorille oivan paikan käydä joka perjantai rokkibileissä. Jopa Simosta ja Kuivanimeltä kävi porukkaa, mutta vähemmän.

Hurriganes -keikka vuoden 1973 loppupuolella lienee kuitenkin merkittävin monin tavoin. Bändin kalusto oli tuolloin hyvin pieni. Kaikki kamat mahtuivat peräkärryyn. Kaikesta huolimatta bändin keikka oli niin väkevä esitys, että siitä puhuttiin koulun välitunneilla monia viikkoja. Varsinkin bändin loistava kitaristi Albert Järvinen oli monen nuoren kitaristin alun huulilla. ”Kuka se oli se kiharapää.? Mahdottoman hyvä keppimies oli.”

Myöhemmin Hurriganes kävi hieman jämerämmällä kalustolla esintymässä ja jytinää löytyi. Tuolloin bändi oli jo niin suosittu, että järjestäjien oli pakko pitää lipun hinta poikkeuksellisen korkeana normaaliin tasoon verrattuna. Jengiä oli kuitenkin paikalla täysi sali. Tältä keikalta mieleen jäänyt muistikuva oli roudarien käyttämät aidot Sing Sing -vankihaalarit. Remu oli hankkinut ne jostakin työvaatteiksi bändin henkilökunnalle.

Osiksen perjantai-bileet ovat olleet allekirjoittaneelle merkittävä annos elävää musiikkia aikanaan ja antaneet ”virtaa” siihen, että itsekin päädyin musiikkialalle – ensin soittajana ja myöhemmin muissa tehtävissä siellä ja täällä ja tuolla.

Toneman