Defiers Kuuskassa

Pastori Pohjalainen & Defiers oli 70-luvun alun parhaita live-keikkabändejä…

Bändin esiintymiset olivat riehakkaita ja välillä jopa humoristisia sanailuineen. Alkuaikoina show-elkeet olivat tavanomaisen vauhdikkaita ja ”liikunnallisia” kirjavine pukeutumisineen, mutta jossain vaiheessa muuttuivat ulkomusiikillisiksi raahamalla vaikka ”pumpattava barbara” lavalle! Ilmeisimmin maine oli laskussa ja kohulehdistön avulla pyrittiin uudelleen pinnalle?

Hannu Koskela (basso), Pekka Pajula (laulu), J.P. Pohjalainen (rummut) ja Keijo Koski (kitara)

Omassa bändissämme oli Defiersin ja muidenkin artistien suuria fanittajia ja niinpä vartavasten piti 70-luvun vaiheen tienoilla vääntäytyä heidän mukana Kuuskaan kuuntelemaan ja ihmettelemään Pastorin&kumppanien menoa ja soitantoa, kun bändi viimein saatiin tännekin. Tällä kertaa ei tarvinnut pettyäkään!

Pekka Pajula oli tullut tutuksi parista Tampereen Popteatterin musikaalista ja komeastihan hän vetikin… korkealta ja kovaa. Ja sekös kera ”korian” ulkonäkönsä oli varmaan ainakin tyttöjen mieleen! Bändin soittokin oli hioutunut pitkän keikkakokemuksen myötä erinomaiseksi, eikä moitteen sijaa löytynyt. Äkikseltään kuultuna hakkasi jopa monet sen ajan puhutuimmat bänditkin. Levyttämättömien bändien mainetta nostatettiin tuolloin kirjoitteluilla pop-musiikkilehdissä ja vaikka Stumpin karvapäälistalla – se toi esille toki uusia bändejä, mutta samalla vääristi suosion laajuutta.

Keikkajuliste

Defiers teki myöhemmin LP-levynkin, joka on nykyään keräilyharvinaisuus ja hinnoissaan. Niinpä levystä julkaistiin myöhemmin myös CD-painos nostalgiannälkäisille ja miksei nykypolvillekin kuultavaksi.

Defiers LP - saatavana CD:näkin

LP:n kansi -74

Tietoa levystä ja sen kappaleista sekä malliksi avausraita Rock’n’Roll Tää youtubessa.

Defiersin juuret ovat versoneet uudelleen v.2003 perustetussa kitarabändissä  Four Dakotas. Bändin historiikissa mainitaan Defiersin yhteisesiintyminen The Renegadesin kanssa Oulun Tervahovissa, mahtaneeko joku muistaa sen tapahtuman? Tervahovin ravintolahan oli Valkealinnan yläkerroksissa, jossa en noihin aikoihin käynyt – alakerran Sarkassa sentään. 🙂

* Defiers Bluesnewsissa

Köyhän miehen ”valoshow” entismalliin

Olipa jälleen tulossa popkonsertti Pohjankartanossa ja mietittiin, kuinka ja miten keikka vedetään? Jotain uutta ja repäisevää piti keksiä. Kesän aikana oli nähty Danny- ym. showt valoineen, pommeineen, savuineen ja muineen. Niinpä joku sai päähänsä kuningasidean ja lausui ilmoille: ”Värivalot, kyllä ne pimeässä salissa ’toimivat'”! Kannatustahan aina tuollaiset hullut ideat saavat.

Niinpä alettiin miettiä toteutusta ja keksittiin oiva sabluuna: lamput johonkin laatikkoon vilkkumaan ja värikalvo eteen – tai mieluummin useampi laatikko. Muuhun ei ollut varaa! Oli nääs katseltu Melody  Maker -lehden ilmoituksista strobo-valon ja muidenkin show-tarpeiden hintoja. (60-luvulla lehteä sai Oulusta vain Klubitalon kioskilta!)

”Valojen” teko aloitettiin pöllimällä läheiseltä lastauslaiturilta muutama leipälaatikko, joista sopivasti puoliksi sahaamalla saatiin sopivan mallinen yhdeltä sivulta avoin laatikko. Kunkin laatikon pohjalle kyhättiin laudasta tukirakennelmat lampun kantoja varten ja yläpuolelle muutama jäähdytysreikä.

Lampunkannat, kolme kuhunkin laatikkoon, kytkettiin toisiinsa ja laitettiin omille sijoilleen. Avoimille etusivuilla laitettiin nastoilla eriväriset (punainen, sininen ja vihreä) kirjankansimuovit. Jokaisen laatikon kulmasta tuli ulos riittävän pitkä kaapeli ”ohjausyksikköön”. Nimi tarkoittaa lautaa, johon tuli virta neljään keinu- tai painokytkimeen. Niiden kautta virta johdettiin kuhunkin laatikkoon. Tarvittiin vain ”ihmisautomatiikka” kytkimiä hoitamaan. Treeneissä usein kuuntelemassa käyneet Jaska ja Sepi olivat siihen touhuun sopivia – tunsivathan he kappaleetkin! Ei muuta ku rytmin mukaan räpsyttelemään…

Vaatimukset kasvoivat ja alettiin haaveilla omatekemästä strobosta! Rahanpuutteen takia velipoika ehdotti relettä ja hehkulamppua siihen eli yksi vanhoista laatikoista ”viritettäisiin”. Säätö rajottui releen herkkyyteen, lamppujen ja sinisten muovikalvojen määrään, mutta lopulta saatiin mieleisemme tulos. Tosin rele kipinöi ja muuta pikku vikaa oli, mutta vakuutti yleisön!

Seuraavana velipoika toikin jostain pyörivän, rikkoutuneen  hälytysvalon – ei kuulemma kannattanut korjata. Vaikka kupu olikin keltainen ja lamppu tarvi 24 voltin virtaa, niin saatiinhan siitäki värkätyksi ”soiva peli”. Laitettiin vain himmeäpi polttimo siihen ja haalittiin jostain 24 V muuntaja.

Lavashowta ei varsinaisesti suunnitelu, vaan kaikki liikehdinnät syntyivät spontaanisti. Konserteissa saatettiin irrota korkeampiinkin sfääreihin, jopa humoristisiin temppuihin! Ei seisottu yhdessä rintamassa kahareisin kuin sahapukit tai heilutettu tukkaa (vaikka kaikilla sitä riittikin, monella enemmän kuin nykyisin) niin kuin nykybändit. Musiikki oli tärkeintä niin yleisölle kuin meille bändeillekin!

Savua, pauketta  ja liekkejähän saatiin aikaan keikalla vain kerran, kun kitaristimme vahvistin kärähti kertalaakista Torniossa! Eli melkein kaikki nykyisetkin show-elementit käytiin lävitse jo ennenmuinoin ja ihmisvoimin, sillä:

TIETOKONE OHJAA NYKYVALOJA!

Liike ja temperamentti

Tarkennan heti, että ei kyse ole liikkeestä kaupankäynnin mielessä, vaan fyysisestä liikunnasta, jota esiintyy musisoitaessa.

Kitaraguru Ilpo Saastamoinen kirjoitti: ”On muistettava, että liike sinänsä ei ole halpa-arvoisempaa kuin ääni.” Eli ei musiikkia tee huonommaksi se, että tanssahtelee soiton aikana, juoksee pitkin catwalkia ja huitoo sointuja tuulimyllynä.

Saastamoisen sitaatti on vuodelta 1974. Jotkut pitivät tuolloin lavaelkeitä musiikin huonouden peittelynä. Koreografiat, koreat esiintymisasut ja muu ”Ameriikan meininki” olivat halpahintaista yleisön kosiskelua.

Blues on tunnustetusti aito asia, ja siinä lavashowlla on paikkansa. T-Bone Walker soitti jo 1940-luvulla kitaraa niskansa takana ja vetäisi spagaatin. Edellinen temppu kulkeutui ties kuinka monen mutkan kautta Cisse Häkkisen ja jälkimmäinen Mike Monroen lava-aktiin.

Hillityimmillä soittajilla vain sormet liikkuvat ja kädet käyvät vain sen verran, kuin asemanvaihto vaatii. Valituista jalansijoista ei hevillä luovuta. Katse pyyhkii mietteliäästi yleisöä tai lepää salin takaseinässä.

Takavuosien oululaisbändeistä tulee ensiksi mieleen esimerkkejä vain niukaeleisestä lavatyylistä. Timjamin ja Expressin basisti Make Keskinarkaus on aina ollut stoalaisen tyyneyden perikuva lavalla. Soiton intensiteetti näkyy lähinnä näppäilykädessä. Stinkfootin kitaristi Simo Karjalainen onnistui soittamaan jämäkästi, vaikka olemus oli jopa flegmaattisen rento.

Ketkä olivat ennen Oulun lavasalamia? Ramblersin Köpi Kurikka tulee ainakin mieleen. Alkoivatko soittajat heilua vasta 70-luvun lopulla? Millainen oli 60-luvulla Bachelorsin tai Porkkanasin lavashow?