Black Horses-Tummat Hummat

The Black Horses -taru alkoi vuonna 1963 Paavolasta, monelle tutun Ruokolahden tanssilavan lähistöltä.

Rautalankamusiikki oli kolahtanut kovasti Raimo Siltalaan ja hän sai houkuteltua mukaan saman kylän pojan  Jouko Uhreen yhteisiin kitaraharjoituksiin. Koska tarkoituksena oli tietenkin kerätä yhtye,  Mauri Parkkila liittyi ryhmään tamburiininsa kera. Bassoon saatiin Kyllin Taisto, alkuun bassoksi viritetyllä kitaralla. Bändi oli valmis ja nimeksi ryhmä sai The Love Tones.

Nimi vaihtui ja ensimmäinen keikkakin omalla kylällä oli tiedossa; vahvistimet oli tietenkin mallia putkiradio. Usko tekemiseen ja omaan soittamiseen oli kuitenkin olemassa, eikä vähiten lahjakkaan basistin ansiosta. Jouko Uhre kertoi myös Maurin rummuista: ”Oppihan se niitä soittamaankin”.

The Black Horses

Oma karu soundi oli nimenomaan Black Horses-yhtyeen tyyliä, mutta annetaanpa Raimo Siltalan kertoa jatkosta:

” Uusi tilanne, meidän piti olla vakuuttavia. Paikallinen pankinjohtaja tuli kuuntelemaan harjoituksiamme ja totesi, että hyvinhän pojat soittaa. Hän uskalsi pistää peliin oman arvovaltansa ja lupauksen myöntää lainan.

Kylän pojat ilkkuivat radiosta tehdyille vahvistimille, Landola-kitaroille ja kateellisina suosiolle tyttöjen puheissa. Oli helppo olla hiljaa sen kuukauden, kun odotimme rekka-autoa ja lähetystä Saksasta; se toisi täydellisen muutoksen.

Odotellessa hankimme oikeat sähkökitarat. Raahen Radio Ravanderista löytyi punaisena sädehtivä Eko-kitara, jolla soitin viisi seuraavaa vuotta.

Paavolan Ns:n Ruokolahden lava - kuva: YLE

Elämämme hienompia päiviä on eräs lauantai,  kun autoja saapui Paavolan Nuoriseuran talon pihaan. Asentajat kantoivat isoja harmaita, hopealle hohtavia kaiuttimia ja iloisesti  valoja vilkuttavia vahvistimia, kytkivät piuhat ja sanoivat: ”No niin pojat on aika näyttää mitä osaatte.”

Pienen Paavolan kylän päättäjistä moni oli tukemassa touhuamme, ilmeisesti tärkeimmät. Manageriksi ilmoittautui paikallinen taksikuski, siinä hommassa hän oli hyvä: hankki keikkoja ja laittoi jopa pikkujutun Suosikki-lehteen.

Suurin haaste tuli omalta kylältä, soittaa Siikajoen rannan Ruokolahden lavalla juhannuskeikka 1966. Toisena yhtyeenä EJ-Kvintetti. Mutta nyt olisimmekin tasavertaisia, ei enää väliaikasoittajia. Ilta 20:00 – aamu 04:00, ja soitto soi.”

The Black Horses

Soittovehkeet olivatkin nyt sitä luokkaa, että ensimmäisellä keikalla ykkösyhtyeenä olleella Kyösti  Haapalan keikariyhtyeellä riitti ihmettelemistä. Kolmen vuoden takaisen ensitapaamisen jälkeen osat olivat muuttuneet Haapaveden Kylpyläsaaren keikalla vappuna 1966.

Yhtye jatkoi vielä vuonna 1967  ja 1968, viimeisinä aikoina naissolistilla vahvistettuna.

Mutta rautalankayhtye Black Horses oli… ja ei  se taru ole vieläkään päättynyt!

-Altsu

Mainokset

Kalevala Madetojan salissa?

Me ”urheiluhulluthan” olimma vain menossa seuraamaan joitain harjoituksia Keskuskentän lisäalueelle , kun…

…näimme trion eli silloin mielestämme Kalevalan…  juuri tuon bändin uskoimme kitaristimme kanssa nähneemme roudaavan ja menevän keikalle Oulun kauppaoppilaitoksen vanhaan Madetojan saliin joskus -69/-70. Mistään ei kuitenkaan löydy keikkakalenteria tai muuta varmistusta asiaan eikä tapahtumasta puhuttu musiikkilehtiä seuraaville kavereillekaan – härdellihän niiden ”kaikentietävien” kanssa olisi tullut: ”Ei oo mahollista…” -tyyliin?

*** Kalevalahan oli  Lido” Salosen (basso) -69 perustama yhtye, jossa aivan alussa soittivat myös ”Albert” Järvinen (kitara) ja ”Remu” Aaltonen (rummut ja laulu). ***

Vanha Madetojan sali matalassa siipirakennuksessa

Seurasimme aidan takaa etäämpää trion roudausta sisälle saliin ja ”viritysmusiikkia”, mitään asiaa lähemmäs ei ollut järjestystä ylläpitävien pikkutakkisten takia. Muutenkaan yleisö ei vaikuttanut ”oikeilta poppareilta”! Eli näköhavainnot ovat heikkoja, mutta ”etelän murre” elikkä stadin slangi oli kuultavissa! Taisi olla jonkun tahon järjestämä ”suljettu” tilaisuus tms, koska mitään ilmoituksia emme olleet nähneet,  huhupuheitakaan tai lipunmyynnistä mistään kuulleet?

Madetojan saliahan ei yleensä vuokrattu kevyen musiikin konsertteihin, ne pidettiin Pohjankartanossa tai Pyrinnöllä. – Lieneekö kenelläkään aikalaisista muistitietoa tuollaisesta keikasta / esiintyjistä kuvitelmiemme varmistukseksi tai kumoamiseksi?

Bändin esiintymisajan olimme jutteluista ”selvittäneet” ja niinpä olimme iltasella salin ulkopuolella kuuntelemassa keikkaa. Ikkunat olivat sen verran korkealla, ettei mitään nähty – kuultiin kylläkin. Kitaristimme kehui bändin kollegaansa miltei taivaisiin ja tuumasi lakoniseen tapaansa muiden musikanttien olevan vain keskinkertaisuuksia.

People No Names -levyn kansi -72

Kalevalahan oli alkuaikoinaan täällä pohjoisessa vähemmän tunnettu, joten saimme / saamme elää kokemustamme hamaan ”loppuun” asti? Ehkä harhaluulossa… mutta hyvää rock’n’rollia kuulleina – kuka sitten soittikaan!

*** Trio on oiva kokoonpano, mutta sujuihan Kalevala-musiikki isommallakin kokoonpanolla:

Recorded live at Ruisrock festival, 23 August 1970, Turku, Finland. Original by Johnny Kidd and The Pirates. Written by Frederick Heath. Arranged by Kalevala.

Pekka ”Albert” Järvinen: guitar
Juha ”Lido” Salonen: bass
Henry ”Remu” Aaltonen: drums, vocals
Alf ”Affe” Forsman: drums
Francis Looby: congas

Tarvitsisi kaivaa esiin POP-lehti – Nro #33 , siellä olisi Kalevala-juttua… jos se mitään selventäisi?

”Lidon” muistokirjoitus ***

Kaikkea pittää yrittää

…paitti kansantanhua… popparin ja rockarinki? Elikkä tapahtui muinoin:

”Olipa kerran… 60-luvun loppupuolella iskelmäkilipailut Arinasa, siinä kirijoista ja tv:stäki tutusa oululaisesa naistentanssipaikasa. Millanen paikka lie nykyjään, liekö tanssitillaa ollenkaan?

Määhän olin  rautalangan ja rockin kans kasvanu ja keikkaillukki vain melekein vallan ”nopijoita” soitellen. Aivan ratiokuunteluun perustu ne ”hittaat” eli iskelmägenre, niinku nykyjään sanotaan.

Mutta: muilta päntiläisiltämmä sallaa menin ilimottautuun muutama nuottilappu (eli kaikki kaks omistamaani) käjesä ISKELMÄLAULUkissaan. Olihan sielä parikymmentä muutaki innokasta tähtiin kurkottajjaa: mussiikin ammattilaisista kylypyammelaulajiin. Eri-ikästä, -näköstä ja -kokosta, naista ja miestä. Ja muutama meitä pojankloppejaki ja pari-kolome ”pikkuneitiä”. Pikaseen kateltiin kukin vuorollamma orkan kans nuotit ja löyvettiin sopivat sävellajit, muutama kilipakaveri vihelteli tai lallateli iliman mittään lappuja orkalle tutun kappaleen oikialle korkeuvelle.

Lahajattomat ne reenaa eli suoraan arvan mukkaan järijestyksesä orkan kans ylleisön etteen hoilottaan. Kappale, enimmillään toinenki. Ja suuri raati arvijoi, samaten ylleisö sai jotenki äänestää. Ei puhelimella niinku nykyjään, tais olla joku lappusysteemi? No, vuorollani kiekasin alakuunsa Sinatran Moren. Siinä jatsahtavasa ku saatto niitä omijaki  koukkujaan tehä. Niinku parempiki artisti. Toisena oliki Dustyn esittämä You Don’t Have To Say You Love Me ja sehän meni ylleisöön ku veitti voihin. Korkijalta ja kovvaa. Tulipa siinä muutama paikalla ollu tuttu ja joitaki outojaki jäläkikätteen kehumaan. Osa ympäripäissään! Ja arvostelukyvytönnä? 🙂

Kuva: Kempeleen Kunnostus Oy

Orkka soitti välliin tunnin verran naistentanssija ja sitte oliki äänet laskettu ja alettiin julistaa tuloksija. Palakintona oli jatkoonpääsy parraille johonki isompaan kissaan – oikein toiselle paikkakunnalle. Pistesijoille taisin itte yltää ja päävyin pittäytyyn jatkosa yksinommaa rokkirintamalla.

Mutta tuloksiin: mitalleille tuli muistaakseni Jarmo Tuominen, joka oli poikasesta asti soittanu ja laulanu omasa päntisään ja veti tuohon aikaan hieman alamaisa ollessaan lauluiltoja Eskon rouvisa. Pärijäs kyllä myöhemmin melekosesti paremminki.

Mitallin tais saaha kans Eskon(niemen) Matti, hälläki oli oma pänti ja soitteli huilua ja fonia ja lauleli siinä. Paremmin meni Rekkamiehelläki myöhemmin. Mutta voitonpa nappas Matin päntin rumpali, muuan Jussi. Kuinkahan ois käyny, jos jostain olis löytyny basistiki kissaan? Voittanna se varmaan ois? 🙂

Hilijasena palasin ommiin päntikiemuroihin, mutta kulukihan ne juorut kylillä ja pojat sai tietää kisasta. Hirviää oli herijanheitto! Aikansa sitä kesti. – Myöhemmin iskelmäseikkailusta oli hyötyäkki: ei lyöny rokki leiville, vaan oli meijänki soitettava keikoilla sekkaan aivan puhasta tanssimussiikkiaki – joko omalla porukalla tai siinä maaliman kuulusimmasa päntisä: ”Yhtyeineen”. Eli säjestää tunti-pari niitä oikijoita iskelmätähtijä ja soitella loppuilta aivan omijaan. Niistäki reisuista riittäs juttua…”

The Wild Things 31.1.1970

Kajaanin Sampolassa:

Lehti-ilmoitus sai meidät innostumaan: ” Klo 20-2.00 yötansseissa tavataan, soittaa: Suomalais-Ruotsalainen The Wild Things-yhtye, ylivoimaisesti syksyn suurin suosikki”

Matkalla kävi huonosti, kun nafta loppui, mutta onneksi ”auttavat kädet” eli kaksi miestä antoivat naftaa. ”Julle tupajumi” ei ollut nyt  matkassa, feelinki oli sen takia vähän alhaalla.

Sampolaan saavuimme klo 20.00.  Aloitimme Good Golly Miss Mollylla. Yleisöä oli jo jonkin verran. Alkufeelis oli vähän huono, mutta se parani, kun ajatteli, että tämä on viimeinen rytkykeikka ja viimeinen tällä kokoonpanolla. Soitimme uusista: Groovin, Ancel Of  The Morning, jotka meni hyvin. Proud Mary meni kohtalaisesti, siinä Peter lauloi matalaa ääntä ja Repe Mayal alempaa.

Yleisö näytti olevan tyytyväinen musikiimme taputuksien perusteella. Loppuillasta oli Sampola väkeä täynnä. ”Goodsmankka” soi tauolla ahkerasti ja lavan takana oli iso lauma ”naaraita”, joista 2-3 oli hyvännäköistä. Muista mainittakoon ”Hanna-hirviö”, joka jahtasi kiimaisena Rottaa viime kerralla.

Bassorummun soundi oli hyvä ja poljin pysyi KERRANKIN kiinni! Rumpujen soundi oli aika hyvä, välistä tuli tilanteita jolloin Repe ja Peter olivat jossain maleksimassa ja me soitettiin kolmestaan: Rotta, Jofrey ja minä (Pauli).

Vielä kappaleista mainittakoon: Midnight Special, Neigbour, Neigbour, When I Come Home, This Hammer, Somebody Help Me, jotka menivät rautaisesti. Summer Time, jonka minä lauloin ja Groovin olivat illan ”Best selleriä”.

Muutamissa kappaleissa aloin väsyä ja soitto oli rankkaa! Mutta onneksi aika meni nopeasti. Mustang Sally meni ensi kerralla hyvin ja siinä oli hyvä soul-feelinki. Repellä ja Rodulla oli lainassa Sture Holmbergin (Tonics) kaapit ja vahvari ja soundi oli ”marbles”.

The Wild Things

Lopussa ilmestyi ”Reijo Rasvis and Company” ja he huusivat Arvoa lavalle. Man Of  The World´in jouduimme soittamaan kolmestaan. Bobby hermoili kappaleitten kanssa. Bad Moon Rising ja Blowing In The Wind olivat suosiossa Sampolassa!

Lopputulos: Oli mukava se todeta last keikaksi ja rahaakin tuli paljon!

The Show Must Go On!

-Paavo ja Pauli

Rockin SM-kisoissa

Lasihelmipeli otti osaa Rockin SM-kisoihin vuonna 1994:

” Osallistuimme vuonna 1994 demonauhallamme Rockin SM-kisoihin. Demon perusteella pääsimme jatkoon ja kisapaikkana oli Kuopion Wanha Mestari. Kuusihenkinen orkesterimme ja pari tyttöystävää lähti matkaan kahdella autolla mukanaan henkilökohtaiset instrumentit.

Kuopiossa karsittiin Turussa järjestettävään loppukilpailuun pääsevä bändi.

Bändejä oli Kuopion karsinnoissa kymmenen, me ainoana Oulusta. Ja olipahan todella hyviä bändejä seassa! Omaa vuoroamme odotellessa ajattelin kilpakumppaneitamme kuunnellessa, että ei toivoakaan loppuskabaan pääsystä.

Lasihelmipeli

Viimein tuli myös Lasihelmipelin vuoro astua korkealle estraadille. Yleisöä oli tupa täynnä ja tuomaristo istui aivan ravintolasalin perällä tarkkana arvioimaan oululaisbändin settiä ja esiintymistä. En muista enää kuinka monta biisiä soitimme.

Vuoromme loputtua jäimme lavalle kuuntelemaan tuomarin sanallisen palautteen, josta en muista muuta kuin sen, että laulaja-kitaristi oli uskottava.

Viimeisen bändin esiinnyttyä, tuomaristo jakoi bändeille pisteet. Voittaja pääsi jatkoon ja me olimme muistini mukaan joko kolmas tai neljäs. Juttelin tilaisuuden loputtua baaritiskillä tuomaristoon kuuluneen Riku Mattilan kanssa ja hän kehui meitä vuolaasti ja kertoi halunneensa meidät jatkoon ja oli näin ollen antanut meille täydet pisteet. Laiha lohtu sinänsä, vaikka Rikua kitaristina kovin diggailenkin.

Bändi palasi yötä myöten pettyneenä Ouluun. Laulaja-kitaristi oksensi matkalla maantien varteen. Oliko se pettymyksen ykä vai olutykä, mene ja tiedä?” 🙂

-Markku Vahtola