Pop History XV konsertti

Oulu Pop History XV konsertti 28-01-2012

Järjestyksessään 15. Pop History -konsertti järjestettiin tutuissa puitteissa Oulussa Radisson Blu hotellin tiloissa 28.01.2012.

Tänä vuonna ei ollut yhtään nimekästä vanhaa bändiä tai artistia, joka olisi vetänyt paikalle laajempaa ihmisjoukkoa. Myös varsin tiukka pakkaskeli ja runsas ohjelmatarjonta ympäri Oulua saattoi vaikuttaa siihen, että pääsylippuja myytiin hiieman vähemmän kuin aikaisempina vuosia. Lipun lunastaneiden lisäksi oli 11 orkesterin soittajat ja Ammattiopisto Luovin henkilökunta, sekä äänentoistosta vastaavan Livepaletti Oy:n henkilökunta avustajineen. Paikka ei suinkaan tyhjältä vaikuttanut, mutta enemmänkin olisin suonut yleisöä olevan. Onhan muistettava, että konsertti on puhtaasti hyväntekeväisyyskonsertti, joka järjsetetään Mannerheinin Lastensuojeluliiton hyväksi. Tulot ohjautuvat kokonaisuudessaan sinne.

Illan ohjema meni näin:

  • KANELI

Illan avasi kerrassaan mainio uusi oululainen ryhmä, nimeltään Kaneli. Jäsenet olivat nuoria naisia, joilla näytti soittimien vaihto käyvän sujuvasti. Miellyttävä uusi tuttavuus, josta toivon mukaan kuullaan jatkossa lisää. Soittimien hallinta oli todella hyvää ja musiikki soljui jouhevasti ja rullaavasti. Konsertin avaukseen erittäin sopiva esiintyjäryhmä ehdottomasti! Tällaisia uusia ryhmiä Pop History voisi tarjota jatkossakin. Kyseessä on siis Oulun nykyinen Pop ja rock. Historiaa sekin on. Jos ei nyt, niin 20 vuoden kuluttua varmasti.

  • TAUGS

Illan historiaosuuden avasi jälleen perinteiseen malliin Taugs. Eero Revon johtama kokoonpano soitti vanhoja -60 ja -70 luvun biisejä jälleen tyylikkäästi ja rennolla asenteella.  Taugs on eräs vanhimpia kokoonpanoja ja eittämättä vanhin jollakin tavalla aktiivisesti ja koko ajan toimiva ryhmä. Perinteinen paikka konsertin avaajana sopii sille erittäin hyvin.

Setistä vähän tässä: Taugs @ Oulu Pop History XV consert 28-01-2012

  • FAR ARDEN

Seuraavaksi lavalle kokoontui ryhmä, joka syntyi -80 luvulla ja on toiminut käytännössä yhtäjaksoisesti ja määrätietoisesti laulaja/lauluntekijä Esko”Nevski” Nevalaisen johdolla. Far Arden edusti illan kattauksessa omaehtoista ja varsin tyylikkäästi toteutettua musiikkia ja omia biisejä. Vaikutteita erityisesti Doors -yhtyeestä on havaittavissa, jos kuulija on tarkkakorvainen. Sujuva soitto ja omat biisit pitivät kuulijoiden mielenkiintoa yllä. Far Arden on hiljattain julkaissut pitkäsoiton, joka on tuotettu ja äänitetty bändin sisäisin voimin Oulussa – Toivoniemessä. Hienoa, että oman musiikin tekijöitä yhä riittää myös vanhempien soittajien keskuudessa.

Setin ensimmäinen biisi tässä: Far Arden @ Oulu Pop History 28.01.2012

  • WATT 71

Sujuvan roudauksen jälkeen esiintymislavalle kapusi lisää oululaisia konkarimuusikoita. WATT71, joka perustettiin vuonna 1971 nimensä mukaisesti. Alustuksena toinen juontajista –Timo Nykyri esitteli bändin kitaristin Timo Tarvaisen seuraavasti: “Tietokilpailukysymys yleisölle on seuraavanlainen. Kuka soitti Vicky Rostin käännöshitillä Charlie Brown kitaraa?”Varsin nopeasti joku yleisöstä huikkasi: “Timo Tarvainen.” Vastaus oli oikea, sillä Timo asui tuolloin Helsingissä ja toimi studioäänittäjänä ja soittajana. Myöhemmin Timppa palasi takasin Ouluun ja perusti tänne edelleen Lumijärventiellä Kaakurissa toimivan Soundmix Studion. WATT71 soitti hyvän setin tuttuja biisejä vuosien takaa. Parhaiten mieleen jäivät Rod Stewartin biisi Maggie May ja Joe Cockerin tunnetuksi tekemä The Letter.

Yksi biisi tässä: Oulu Pop History 2012 – Watt 71 ”Letter”

  • Mannerheimin Lastensuojeluliiton tervehdys

Ennen seuraavaa esiintyjää illan juontajat Hannu Oivo ja Timo Nykyri jututtivat Mannerheimin lastensuojeluliiton Pohjois-Pohjanmaan piirin  toiminnanjohtaja Leena Huhananttia. Kysymykseen kuinka paljon 15 vuoden aikana rahaa on kertynyt Pop History -konserttien tuottona, oli vastaus noin 80.000€. Se on merkittävä summa rahaa. Jokainen konsertteihin osallistunut ja lipun lunastanut henkilö voi onnitella itseään hyvästä teosta. Myös ne sadat soittajat ja tekniikkaa edustaneet tahot ovat kantaneet oman kortensa kekoon. Niinpä soittajat ja yleisö saivat lämpimän kiitoksen tehdystä hyväntekeväisyystyöstä.

Katso puheenvuoro: Oulu Pop History XV konsertti 2012 – Leena Huhanantin puheenvuoro

  • Stonehenge

Oli aika siirtyä hieman raskaamman musiikin pariin, sillä lavalle alkoi hiipiä sen näköisiä kavereita, että ainakaan poppia ei ollut luvassa. Stonehenge toimi niin ikään -80 luvulla muutaman vuoden ajan. Bändi ei ollut tehnyt 25 vuoteen yhtään keikkaa. Bändi oli kyllä hyvin treenannut  tätä konserttitapahtumaa silmällä pitäen. Rivit oli koottu aivan OPH XV konserttia varten. Soittajat toki olivat soittaneet kukin omilla tahoillaan, joten soittopuoli oli erinomaisessa kunnossa. Rumpali Matti Torro vaikuttaa Myon:in riveissä. Basisti Jorma Makkonen soittaa useissa eri kokoonpanoissa.  Stonehenge  esitti erittäin tiukan setin omia biisejä, jotka jäivät hyvin mieleen ainakin minulle. Pääasiassa biisit olivat lähtöisin kitaristi kitaristien Jouko Sivusalo & Jari Oikarisen kynästä. Jouko tunnetaan oululaisissa musapiireissä nimellä ”Sivukki” ja Jari tunnetaan Oulussa soittajapiireissä paremmin nimellä “Hevi-Oze”.

Yksi setin biiseistä oli laulaja Timo ”Tipi” Kopolan kynästä peräisin. Bändin komppivaljakko Matti Torro ja Jorma Makkonen tukivat biisejä jämäkällä otteella. Stonehenge  osoitti olevansa kaikkea muuta kuin muinainen muistomerkki ja pelkkää historiaa. Ainakin minä toivoisin voivani kuulla kyseistä bändiä enemmänkin keikkaympäristössä. Nähtäväksi jää, onko se mahdollista vai ei….??

Setin kaksi ensimmäistä biisiä:  Stonehenge – Show You The Rock & Innocent @ Oulu Pop History 2012

  • VIENNA

-80 luvulla aktiivisesti toiminut Vienna esiintyi seuraavaksi. Aikanaan bändi herätti kiinnostusta myös levy-yhtiöissä.  Life is an Adventure/Dreams are Untrue -singlen julkaisi pieni amerikkalainen levy-yhtiö -80 luvulla. Bändin perustanut kosketinsoittaja/laulaja Tapio Kangas asusti tuohon aikaan USA:ssa ja vaikuttii uskoakseni asiaan. Viennä esiintyi lähes alkuperäisessä koostumuksessaan. Viennan musiikillinen tyyli liikkui aikanaan omilla selkeillä linjoillaan ja heidän musiikkia päästiin nyt kuulemaan pitkän hiljaiselon jälkeen.

  • Mystic

Haapajärveltä oli saatu konserttiin vieraaksi jo vuonna 1966 perustettu Mystic. Ryhmä oli nyt paikalla lähes kokonaisuudessaan vuoden 1970 kokoonpanossa. Ainoastaan rumpalin pestiä hoiti nuorempaa soittajapolvea edustava kaveri. Mystic soitti aikanaan hard-rockia eli omia suosikkibiisejään mm. Deep Purplen ensimmäisiltä levyiltä. Myöhemmin ryhmä oli siirtynyt säestäväksi orkesteriksi, joita varsinkin -70 luvulla paljon käytettiin täällä Pohjois-Suomessa tanssilavoilla. Frederik, Tuulikki Eloranta, Arto Sotavalta ja monet muut artistit ovat vuosien varrella olleet Mysticin kanssa tanssikeikalla. Nyt Mystic oli valinnut illan keikkasettiin sellaiset vanhat klassikot kuin Black Night ja Smoke On The Water. Vaikka kyseisiä biisejä on soitettu vuosikymmenet musiikkikaupoissa monentasoisten soittajien toimesta ja sadoilla treenikämpillä ja erillaisissa jamitilaisuuksissa, niin harvoin kyseisiä biisejä kuulee nykyään kenenkään keikalla. Nostalginen meininki siis kaiken kaikkiaan ja osa yleisöä innostui rokkaamaan vanhaan malliin. 

  • Bye Bye Brothers

 Bye Bye Brothers oli saapunut lavalle ja oli valmiina esittämään kattauksen tiukkaa omaa musaansa. Bändi esiintyi viimeisimmässä aktiivikokoonpanossaan ja soitto kulki jouhevasti ja rullaavasti. Bändin basisti ja solisti Heikki Kokko oli laittanut samat keikkakuteet ylleen, mitä hän käytti aikanaan. Myös vanhaan malliin toteutui se seikka, että basson A -kieli katkesi kesken toisen biisin. Se ei menoa hidastanut lainkaan. Biisi vedettiin loppuun, sillä jäihän E -kieli vielä ehyeksi :-) Bye Bye Brothers oli iloinen ja positiivinen yllätys ainakin allekirjoittaneelle. Kerrassaan mainio bändi, jonka soisi toimivan tänäkin päivänä Suomen rock-skenessä.

Dance with the Devil -biisi : Bye Bye Brothers @ Oulu Pop History 2012

  • Stinkfoot

Iissä vuonna 1978 perustettu Stinkfoot on yksi niitä harvoja bändejä, joka on toiminut enemmän tai vähemmän aktiivisesti, mutta yhtäjaksoisesti yli 30 vuoden ajan. Bändin perustaja Riku Halttu vetää ryhmää edelleen. Miehistössä on tapahtunut vuosikymmenten aikana vaihdoksia täysin luonnollisista syistä. Osa on muuttanut asumaan Etelä-Suomeen, osa on lopettanut soittamisen kokonaan yms. Riku on kuitenkin pitänyt Stinkfoot -bändinsä toiminnassa ja uskonut omaan tekemiseensä. Keskustelin Rikun kanssa lyhyen hetken, sillä olemme olleet aikanaan yhdessä puuhaamassa monia pieniä tapahtumia Haukiputaan ja Iin alueella. Riku sanoi, että tämä Stinkfoot -versio toimii ehkä parhaiten kaikista versioista. Illan keikka täsmensi asian muillekin. Soitto oli täsmällistä ja selkeää ja tarkkaa. Näillä eväillä on hyvä jatkaa kohti 40 vuoden ikää. Siihen ei ole enäämahdottoman pitkä matka.

Pari biisiä setistä: Stinkfoot – ”Das Lompsa” @ Oulu Pop History 28-01-2012

  • Atomic Dog

Illan toinen hard-rock annos saatiin, kun Oulussa -80 luvun loppupuolella ja aivan -90 luvun alussa vaikuttanut Atomic Dog kapusi estraadille. Aivan -90 luvun alussa bändin singlebiisi Feel No Love oli pieni hitti ainakin paikallisesti radioasemilla. Pari levy-yhtiötäkin oli jonkin verran kiinnostunut tästä melodista hard-rockia/heavyä soittavasta ryhmästä.  Bändin basisti ja laulaja Jupi Hjelt teki aivan oikein, kun “komensi” ihmisiä saapumaan lavan eteen. Näin pitää toimia ja yleisöhän teki työtä käskettyä. Kun ryhmä polkaisi setin käyntiin, niin varsin selväksi tuli se seikka, että soittajien ammattitaito on korkeaa tasoa. Riku Kukkonen ja Pete West on mainio kitaristivaljakko. Molemmat omalla tyylillään kerrassaan loistavia pelimiehiä. Jupin jämäkkä ja selväpiirteinen soitto ja vahva kantava laulusoundi, sekä Jaakko Vetämäjärven tiukka rumputyö tukivat kokonaisuutta erinomaisen hyvin. Atomic Dog on bändi, jonka työskentelyä olisi mukava kuulla useamminkin kuin viiden vuoden välein tällaisessa tapahtumassa. Toivoisin henkilökohtaisesti, että ryhmä tekisi silloin tällöin muutman keikan Oulussa ja ympäristössä.

Setin alkua: Atomic Dog @ Oulu Pop History 28.01.2012

  • Connection

Eräs niitä historiallisia oululaisia bändejä on ilman muuta Connection. Bändi oli valittu illan viimeiseksi esiintyjäksi. Se oli kuin kunnianosoitus vanhoille soittoniekoille. Vaikka osa yleisöstä olikin jo poistunut koteihinsa, jaksoi valtaosa kuunnella bändin -60 lukupainotteisen setin loppuun. Näitä vanhoja ryhmiä on nuoremman ikäpolven hyvä kuulla ja hahmottaa se tosiasia, että rock on musaa, joka ei katso ikää. Muutenkin vanhasta soittajakaartista pitäisi nuorempien oppia ammentamaan asioita. Itse rumpalina seuraan yleensä tarkasti vanhojen pelimiesten otteita. Connectionin rumpali kokosi rummuston omalla tavallaan. Ride eli komppisymbaali oli sijoitettu hi-hat telineen viereen soittajasta katsoen vasemmalle. (Normaalisti ko. symbaali on oikealla). Ilmeisesti hän oli aikanaan oppinut näin soittamaan. Lieneekö kyse siitä, että soittaja on osittain vasenkätinen. Itse olen täysin vasuri, vaikka rumpuja soitankin oikeakätisesti. Connection esitti selväpiirteisen ja rullaavan setin vanhoja kunnon biisejä rokin alkuvuosilta.

Järjsetyksessään viidestoista Pop History -konsertti vietiin jälleen läpi sujuvasti ilman viivästyksiä. Hieman toivoisin ohjelmaan jotakin värikkyyttä. Yksi vaihtoehto voisi olla sellainen, että esiintyjiä olisi 10 varsinaista bändiä. Aikataulun puitteissa illan puolivälin voisi sijoittaa vaikka pienen huumoripläjäyksen. Oulusta löytyy hyviä juttujen ja tarinoiden kertojia, jotka voisivat käydä kertomassa vaikkapa soittajien kommelluksista ja höystää niitä omalla värikkäällä tavallaan. Tällainen voisi palvella tarkoitustaan ja pitäisi yleisön mielenkiinnon yllä. Erillaisia vaihtoehtoja kannattaa varmaan harkita ja asioista keskustella rakentavasti.

Kaiken kaikkiaan tapahtuma on erittäin hyvähenkinen paluu menneiden vuosikymmenien nuoruusvuosiin. Vanhat ja nuoremmat “vanhat” soittajat tapaavat toisiaan vuosien jälkeen ja vaihtavat kuulumisia. Saattaapa käydä niinkin, että joku paikalla oleva pelimanni saa ajatuksen koota vanhat soittokaverinsa yhteen ja aloittaa musiikin tekemisen uudestaan ihan sen ainoan ja oikean syyn vuoksi. Musiikki yhdistää ja se soittaminen on erittäin mukavaa ja terapeuttista yhteiseloa. Sellainen kantaa ja sen avullla me soittoniekat ja musiikki-ihmiset jaksamme pysyä “ikinuorina” vuosikymmeniä.

Suurkiitos kaikille paikalla olleille!!!

Mainokset

Jim Pembroke ja The Pems

Taisi olla -66, kun kokoonpano esiintyi Limingan Ns:lla? Päiväkirjoista yms. dokumenteista ei löydy tarkkaa ajankohtaa, mutta muisti pelaa likimääräiseen ajoitukseen… 🙂

Birminghamilainen The Renegadeshan oli tullut aikaisemmin Suomeen ja valloittanut nuorison ja saanut aikaan melkoisen hysteriankin. Niinpä joku manageri tavatessaan Jim Pembroken sai idean uudesta Suomen valloittajasta?

Koska Jimillä ei ollut omaa bändiä, haalittiin rumpali Raikka Rautarinne kokoamaan moinen. Raikan Häjyt-yhtye oli juuri hajonnut ja sen kitaristi Jaakko Kaarala ja basisti Heikki Kiiskinen siirtyivät  The Pems -yhtyeeseen, jostain haalittiin toinenkin kitaristi. Ja niin yhtye oli valmis!

The Pems -yhtyeestä Rautarinne siirtyi The Roostersiin, sitten hän liittyi Mosaic-yhtyeeseen ja edelleen ABC-yhtyeeseen (se hajosi ensimmäisen ja ainoan keikkansa jälkeen!).  Rautarinne palasi takaisin The Roostersiin  ja edelleen The Boysiin. Eli melkoinen kiertolainen mies oli. Tosin hänen bassorummustaan taisin kuulla ensimmäisen takapotkun Suomessa?

Raikka Rautarinne ylh. nahkalippiksessä

Yhtye sai esiintymisasuikseen eri maiden lippuja mukailevat koreat paidat, joissa he olivat myös Limingan keikalla. Jimillä taisi olla päällään kirjava, värikäs paita ja jalassaan punaiset farkut! Bändi ei soitellut Jimin sävellyksiä juurikaan, vaan pääosin vanhoja rock-klassikoita ja joitain tuntemattomampia cover-biisejä. Yleistrendi oli kappaleiden ”menevyys”.

Mutta lavaesiintyminen oli raivokasta, jopa suomalaismuusikotkin hyppivät ja heiluivat hullun lailla. Sitä ei lakeuksien kansa tainnut sulattaa, sillä esitystä seurasi vain muutama kymmenen nuorta. Tanssikansa istui kahvion puolella tai oli ulkona jäähyllä. Vajaan tunnin kidutuksen jälkeen he pääsivät tanssimaan ja keikkaa seurannut nuoriso häipyi paikalta! Melkoinen oli tanssikansan kahtiajako 60- ja 70-luvuilla. 🙂

Lisää Jim Pembrokesta:

Englantilaismies Stadissa

Wigwam-sivuilla

Tonics Tipalassa

Viikon verran Ernos-shown jälkeen 30.1.70 ja oltiinkin keikalla Teinihipoissa Tyttölyseolla Tonicsin lämppärinä. Yhtyeestä oli sen verran etukäteistietoa, että on isompi ja melodinen kokoonpano ja esittää laulullista musiikkia – ja oli jopa levyttänytkin singlen (Hei herra hetkinen) Suomessa. Lisäksi tiedettiin sen verran, että bändi oli kovassa maineessa rajan molemmin puolin ja laajemminkin, etenkin Ruotsissa,  sekä voittanut erinäisiä äänestyksiä. Soittokamat kuuluivat myös olevan viimeisintä huutoa ja parempiakin – olihan jollakin kavereista yhteyksiä paikalliseen Haaparannan musiikkiliikkeeseen.

Siinäpä meillä olikin ihmettelemistä, kun pojat alkoivat roudata vahvistimiaan lavalle – oli kokoa ja näköä sekä ennen kaikkea tehoa! (Tonicsin laitteethan olivat pääosin käytössä myös seuraavan vuoden kesän Villikissa-festareilla Iissä.) Asenteluvaiheessa nousi vielä komeampi mikkijalkain rivi kuin Ernosilla! Äkkiä mikkiriviä laskien lähes kaikki laulaisivat – ja niin lauloivatkin: pari pojista oli ikäänkuin pääsolisteja ja muiden laulamat stemmat soivatkin sittenainakin neliäänisinä. Säestyskin oli korkealaatuista ja soolot irtosivat tyylikkäinä, kyllä niissä tarvitsi sormitaituruuttakin, vaikka laitteistoillakin oli monen mielestä osuutensa. 🙂 Varmaan kateellisten panettelua?

Hämmästyttävää oli, etteivät pojat tunteneet meidän bändin kuopusta:  kazoota! Joihinkin kappaleisiin vetäisin ”saksofonisoolot” ja he tulivat hämmästelemään jälkikäteen yksinkertaista soittopeliäni, joka oli vastikään tullut oululaiseen musiikkikauppaan myyntiin. Ei muuten paljoa poikkea ”kampahuuliharpusta”! 🙂

Toinenkin suomenkielinen kappale heiltä löytyi:

Seuraavan kerran tavattiin Tonics Villikissassa, tosin meidän bändimme oli muuttunut melkoisesti ja muuttanut nimensäkin Atlanticiksi. Sitten menikin aikaa, kunnes tavattiin taas 2005 Oulu Pop Historyssa – silloin olimme palanneetkin alkuperäiseen lämppäri-kokoonpanoon.

Herra Hetkinen soi kyllä paremmin Tonicsilta englanniksi:

Mutta -70 lämppärinkin soitot menivät kohdilleen, enään ei ujostuttanut soittaa ennen kuuluisampia – etenkään kun ei tarkalleen tiennyt, mitä on tulossa. Siihen aikaan meni yleisöön niin purkka kuin poppi, samaten ns. hitaammatkin ja varsinaiset rock-pläjäykset  – oululaisyleisö ei tainnut olla niin ”tyylitietoista” kuin esim. Rovaniemellä ja Kuusamossa? Mutta juhlimaahan hippoihin oli tultu, tosin ns. ”asiantuntijat” kokoontuivat lavan reunalle kädet puuhkassa seisoskelemaan ja supattelemaan keskenään kommentteja. Sama tyylihän on nykyäänkin, mutta lavan edessä ovat tosifanit – missä lienevät arvostelevat asiantuntijat? 🙂

Ernos-show Lassinkalliossa

Mainoksessa luki: 24.1.70 Teinihipat Lassinkallion yhteiskoululla, Ernos-show ja The Connection! Ernoshan oli tuolloin parhaimmassa kokoonpanossaan ja iskussaan:  Erno Lindahl (laulu, kitara ja piano), Seppo ”Sebastian” Nurmi (basso), Kari ”Yogi” Laakso (kitara),  Timo Penttilä (rummut), Ilari Hannula (laulu), Kati Borg (laulu) ja Marjo-Riitta Kervinen (laulu) eli lauluvoimaa riitti! Ja kuului. Säestyspuolikin pelasi mainiosti eikä kärsinyt lavaliikehdinnästä juuri lainkaan.

Lisäksi bändin monet levytetyt kappaleet, kuten ”Harha”, ”Yksin”, ”Maria Louiza”, ”Elämältä halua en enempää” ym. olivat tulleet yleisölle tutuiksi ja suosituimmat esitettiin showssakin. Ernos-showt olivat olleet jossain aikaisemmassa vaiheessa erilaisten tavaroiden rikkomista yms, mutta Lassinkalliossa pääpaino oli värikkäällä pukeutumisella sekä välillä raivokkaan liikunnallisella esiintymisellä. Kun tytöt, Kati ja Marjo-Riitta, liikehtivät kuin go-go-tytöt ja samanaikaisesti lauluivat Beach Boys -covereita tyyliin: I Get Around tai ”baa-baa- baran” (Barbara Ann). Suurimman vaikutuksen teki kuitenkin Ila aloittamalla kappaleen Papa Oom-Mow-Mow tuohon malliin (näyte samaln vuoden keikalta):

… ja ne ”pa-pa-papatukset” kappaleen keskellä! Ilan alarekisterin ja eläytymisen lisäksi vaikutuksen teki Ernon falsettilaulu, joka oli kerrassaan uskomatonta ja puhdasta. Toki hän kappaleiden säveltäjänä tuntee äänialansa. Ihme ja kumma: kun meillä muilla laulajilla häipyy osia sekä ala- että ylärekisteristä, Erno edelleen yltää yhä yhtä korkealle! Vaatii kuulemma harjoitusta ja syntymälahjaakin!

Ennen Ernosia soittaminen oli kyllä meille melkoista jännitystä, mutta pikku hiljaa päästiin asiaan: otiinhan sentään teinihipoissa! Tanssia ja seuranhakua riitti entismalliin illan ja Suomen huippubändiä odotellessa, sitten keskityttiinkin olennaisimpaan: nauttimaan mainostettua esiintymistä!

Shown jälkeen kotimatkalla kaikilla riitti keskusteltavaa näkemästään ja kuulemastaan. Sama jatkui kouluilla myös seuraavalla viikolla, mutta uusia huippubändejä oli jo vierailuille tulossa – elettiinhän silloin niitä viimeisiä ”kulta-aikoja” ennen teini- ja muidenkin kouluhippojen lopettamista rehtorien yhteisellä päätöksellä. Ja kertaheitolla.

Oululaismuusikkokin Ernosissa nähtiin, sillä rumpali Timo ”Tonttu” Aittokallio soitti hetken bändin riveissä.

Lisää Ernos-tietoutta seuraavilla sivustoilla:

Ernos Back To The Sixties -sivuilla

Ernos Populaarimusiikin Museo -sivuilla

Kuva: Pasi Ruotsalainen

Tower Provinssirockissa 1981

Soittourani ehkä mieleenpainuvin ja tietyllä tavalla merkittävin bändi oli Tower, jonka perustimme syksyllä 1977. Miehistön vaihtuessa ja yhden jäsenen muutettua Ruotsiin bändi muotoutui lopulta nelimiehiseksi instrumentaalikokoonpanoksi. Olimme tehneet lähes kaksi vuotta työtä oman musiikin ja biisien aikaan saamiseksi. Nauhoitimme muutaman biisin kahdella Revox-kelanauhurilla. Äänityssessioiden antia tarjosin Vaasan kehittyvän musiikin yhdistykselle, joka vastasi Provinssi-rockin järjestelyistä ja ohjelmavalinnasta. C-kasetti lähti myös YLEn Kellarinauhat-ohjelmaan, jossa tuntemattomien bändien nauhoja esiteltiin. Kävi niin, että molemmat tahot kiinnostuivat Tower-musasta, joka poikkesi huomattavasti tuolloisesta uuden aallon genrestä.

Sain Provinssirockin järjestäjiltä kirjeen, jossa pyydettiin ottamaan yhteyttä ja toivotettiin bändimme tervetulleeksi. Myös Rock-radion toimittaja Holle Holopainen oli ilmeisesti tehnyt jotakin asian eteen, sillä YLE:ssä oli tieto  kulkenut talon sisällä. Tätä en tiennyt vielä kevät-talvella -81, mutta kuulin asiasta myöhemmin TV2:n toimittajalta Tertta Saarikolta.  TV2:n kuvausryhmä Tampereelta saapui kuvaamaan Seinäjoelle samana kesänä ulos tullutta ohjelmaa Kesärock. Sain kirjeen pari viikkoa ennen keikkaa, että kuvausryhmä halusi kuvata esitystämme. Se oli haukiputaalaiselle bändille todellinen ”jytky-yllätys”:  80-luvun alussa tällainen julkisuus oli perin harvinaista herkkua. Bändinä emme asiasta paljon keskustelleet, sillä olimme työmme tehneet ja halusimme ainoastaan päästä esittämään omaa juttuamme ja tehdä sen hyvin.

Olimme toimineet triona, sillä kosketinsoittajan vakanssille ei ollut tarjontaa. Pari ehdokasta oli kokeiltu, mutta näkemyksemme mukaista soittajaa emme olleet löytäneet. Tiesin, että Piispasen Arto ei ollut varsinaisesti missään bändissä tuohon aikaan. Aiemmin olin ihaillut Artsin soittoa Timjamin ja Rocketin riveissä. Arto asui tuolloin pienessä yksiössä ja oli kuulemani mukaan muuttamassa Tampereelle. Rohkaisin itseni ja otin kasetin mukaani ja menin soittamaan Artsin ovikelloa. Pidimme bändissä Artoa erittäin kovan luokan soittajana ja häntä arvostettiin Oulun muusikkopiireissä suuresti. En tuntenut häntä juuri lainkaan, mutta aioin tutustua näissä merkeissä. Rohkea rokan syö ja aina pitää olla rohkeutta kysyä.

Lyhyen juttutuokion ja teekupposen jälkeen Artsi vain kysyi, että milloin on treenit. Häntä Tower-meininki ja musiikki miellytti. Näin saimme ryhmäämme tärkeän elementin, jolle oli jo tilaakin biisirakenteissa jätetty. Myöhemmin Arto ilmoitti, että Kuosmasen Sakari oli kuullut kasetin ja olisi ollut innolla tulossa mukaan. Kieltäydyimme kohteliaasti, sillä emme olleet valmistautuneet kahteen lisäjäseneen. Saku olisi kyllä ollut kovan luokan täydennys ja solisti. Ikävä kyllä en ollut vielä tuolloin sanoittanut biisejä ja osa oli puhtaasti tehty instrumentaaliversioiksi. Myöhemmät ajat ovat osoittaneet, kuinka loistava ja monipuolinen muusikko Saku Kuosmanen onkaan. Olin hänet tavannut ja kuullut miehen laulusoundia. Saku on myös kerrassaan mainio ja välitön tyyppi. Mutta aina ei ihminen voi osua 100%:n oikeaan valinnoissaan.

Kesäkuun alussa siis matkasimme Seinäjoelle. Arto tuli junalla Tampereelta matkatavaranaan Rhodes-piano ja Mini Moog sekä Roland-nauhakaiku. Kävimme aamupäivällä poimimassa miehen soittimineen rautatieasemalta ja siirryimme festivaalialueelle. Soittoajaksemme oli määritelty klo 15, joten ei tarvinnut soittaa aivan ensimmäisenä. Paikalla oli varmaan 3000 – 3500 ihmistä, sillä oli alkukesän lauantai ja aurinko paistoi täydeltä terältään. Järjestäjät ilmoittivat, että 30 minuutin settiä piti lyhentää 10 minuutilla, koska tapahtuman aloitus oli myöhästynyt hieman. Totesin, että se ei ole ongelma meille. Soitamme sen mitä ehdimme ja teemme sen hyvin 🙂

Ennen lyhyen settimme alkua TV2:n toimittaja Tertta Saarikko haastatteli minua ja kysyi, missä Haukipudas sijaitsee. Kerroin, että kaikkihan tietävät maailmalla Rauma-Repolan sahan ja Martinniemen sataman.:-) Se sijaitsee noin 25 km Oulusta pohjoiseen ja on maailmallakin tunnetumpi paikka kuin Oulu. En valehdellut ollenkaan, sillä näin asiat olivat. Rauma Repolan vientipuuta oli toimitettu Martinniemestä jo kymmeniä vuosia ulkomaille. Haastattelun yhteydessä esittelin lyhyesti bändin jäsenet ja kerroin tyylisuunnan, jota edustimme musiikillisesti. ”Hard rock -henkistä funkpoljentoa omiin nimiin.” Sen jälkeen hyppäsin rumpupallille ja laskin : ”yy – kaa koo nee.” 

Setistä en muista muuta kuin että tuntui äärettömän hyvältä päästää kahden vuoden höyryt pihalle ja ladata kaikki energia omaan musiikkiin. Muistikuvani ovat samat vielä tänä päivänä. Sain olla soittajana hetkessä, jossa mikään ei voi epäonnistua. Tunsimme, että emme epäonnistu esityksessämme ja tiesin myös, että se musa mitä soitimme sai luvalla sanoen kelvata. Olimme tehneet niin paljon työtä, että soitto takuulla kulki. Niinpä soitin keikan sellaisella itsevarmuudella, mitä minulla ei koskaan aiemmin ollut. Täytyy myöntää, että tunnetila oli suorastaan euforinen. Ne ovat soittajan parhaita hetkiä, jotka jäävät iäksi mieleen.

Setin jälkeen poistuimme tyylikkäästi vain kättä nostaen lavan taakse ja katsoimme toisiamme. Jokainen tiesi, että olimme tehneet sen, mitä olimme mielessämme varmaan aina toivoneet. Olimme nousseet isommalle lavalle ja saaneet toteuttaa unelman soittaa tuhansille ihmisille. Kaiken lisäksi soitto oli kulkenut hyvin ja yleisön reaktoioiden perusteella se oli kelvannut. Enempää ei tarvittu ja hymyt olivat herkässä. Jopa kitaristimme, joka ei yleensä suitsuttanut mitään totesi: ”Hyvin se toimi – erittäin hyvin.” Pyyhin hikeä ja huohotin backstagea ja varsinaista yleisöaluetta erottavan aidan luona. Yhtä äkkiä takanani aidan toisella puolella joku alkoi suoltaa tekstiä minulle: ”En tiennytkään, että Oulussa on näin jumalattoman taitava bändi. Sinäkö tämän olet perustanut? Miksi minulle ei ole puhuttu mitään? Tulkaa Kuusrockiin keikalle! Ehdottomasti tämä pitää saada Oulussakin tietoisuuteen paremmin.” Kyseinen henkilö oli Markku Hänninen – Kuusrockin promoottori. Totesin vain, että sopiihan se, kun hinnasta sovitaan. Niinpä seuraavana vuonna olimme Kuusrockissa sunnuntain ensimmäisenä esiintyjänä, ja hinnastakin pääsimme sopimukseen tiukkojen neuvottelujen jälkeen.

Heinäkuun lopulla TV2 lähetti 30-minuuttisen ohjelman Kesärock, jonka esitykset oli kuvattu pääasiassa kesän Provinssirockissa ja Ruisrockissa. Uusina niminä oli esillä Tower, Pasi & Mysiini sekä Hanoi Rocks. Me kaikki tiedämme, että yksi näistä bändeistä tuli myöhemmin varsin suosituksi ympäri maailman. Tower jatkoi omalla linjallaan ja Hanoi Rocks sai hyvän managerin ja vei bändin ulkomaille.

Tower kuulosti ja näytti vuonna 1981 tältä:

Tower Provinssirockissa 1981