Keikkamatkalla on tunnelmaa… osa II

Ku etelän pelimannet kaahas asvalttistraatoja, täälä oli pikipaanaa vain alakumatkat. Loppu melekin kinttupolokuja, sellasija sorakiemuroita. Kerranki oltiin menosa kohti Koillismaata viimetalavisen kaltasesa pakkasmyrskysä. Katolla oli ressun alla kasa vahavareita ja passorumpu. Aina ku tultiin mettästä aukialle, viurautti tuuli korkijan kotteron vastaantulijan kaistalle. Hyvä jottei kerran oikein nokkakolariin jouvuttu. Kyllä piti kaasupolojinta sillon höyventää. Ja hikkee ottalta pyyhkii.

Talavikeli oli sillonki, ku pikitieltä käänneltiin pienemmälle polulle. Tunnettu oli se maantie nimismiehen kiharoistansa: oli jyrkkää ja loivaa oikeeseen ja vasempaan, oli vastaletta ja myötälettä siihen sekkaan. Ja kaiken päälle sen ajan huonot valot autosa, varsinni sellasseen tuiskuun – vaakaan kun räntää vasten tuulilasija roivi. Muutaman isomman nyppylän takkaa ja satasen vauhisa palijastuki porolauma, ainaki parikymmentä elukkaa keskellä tietä. Jarrut pohojaan ja ratti suoraan ja eiku päin! Hirvijä pölinä ja kolina kävi ennenku pikkubussi stoppas. Lamput oli ehijät, verta ei missään, ääntä ei missään eikä poroja missään. Muutama karvatupsu puskurisa sentään. Henkiset vahingot puolin ja toisin, muttei isompia vyysisiä?

Toisen kerran syyssatteilla oltiin samanlaisilla poluilla ja tulipa takapenkkisille kushätä. Kulukuneuvo pyssäytettiin tien ravviin väärälle puolen hilijasta tietä, jottei tarvi siitä ainuasta takapenkin sivuovesta vesojjaan hypätä. Mutta ku lasti väheni, alakoki auto kallistuun kohti ojjaa. Hirviän huuvon kans sai kuski pojat roikkumaan ovveen ja kattotelineisiin vastapainoksi. Hilijaa perruuttamalla päästiin kantavalle tiepohojalle ja auto vaateriin. Ja eiku menoksi! Viihettä kansalle viemään.

Muutamalla palluureisulla Itä-Lapin keikoilta alako kuskia nukuttaa pitkällä suoralla. Toiset ku kuorsas takana. Onneksi oli semmonen taukopaikka rustattu: tien ulukopuolinen lenkki, ja siihen parkkiin moottori hyrräten. Hetken nokosija oli tarkotus vejellä. Vaan heräspä takapenkkiset ja päästivät käsjarrun ja käänsivät pukkaamalla auton vastakkaiseen suuntaan. Kuski pahus vaan heräs unestansa, ei puhunna mittään, ootti matkustajien taas nukahtavan kujjeilunsa tehtyään. Kuorsauksen kuuluesa taas takaosastosta kuski käänteli oikiaan suuntaan ja ajeli kotia kohti. Takapenkkiset heräs kotikirkonkylän valojen loisteeseen horteisina eikä kukkaan pukahtanna pieleenmenneestä jekusta – ku epäonnensa hokasivat. Päinvastasesa  tappauksesa oiski naurua piisannu!

Monenmoistahan sattuu ja tapahtuu. Nykyjään sitä hajetaan keikallekki oikein kotiovelta, hyvä jottei soittimille oo kantajia! Jääneekö niistä tapahtumista jäläkipoloville mittään kerrottavvaa?

Keikkamatkalla on tunnelmaa…

Nykypänteillä ku on keikkabussit telekkuineen, pelikonsooleineen, viteoineen ja ratijoineen ynnä muineen, nii entisaikaan piti matkaviihe keksiä aivan ite. Kirkkaina kesäöinä saatto muut pelimannit kuskia lukkuunottamatta takua vaikka korttia taikka lukia (jos valua vaan piisas) ajan kuluksi, piirrelläkki joku tais – niitä hippikoukeroitaan. Sen ijänikusen vitsin ja jutunkertomisen sijjaan: naiset ja viini – lauluhan kuulu jo toimenkuvvaan. Reisua ku oli ylleensä kilometrejä sata tai usseempi. Suuntaansa.

Talavisaikaan saatto olla tumput käjesä ja ukot takapenkillä makkuusäkeisä kököttää. Ja ussein umpipimmeesäki ajeltihin. Ahtaasa pikkupussisa ei voinu kaivella vuojenajasta riippumati kitaroita essiin ja soitella. Runnomatta muita. Eikä melotika tullu koskaan mukkaan – sen sijjaan oli marakasia, tampuriinia ja kazuuta. Ja rumpupalikoita. Niilläpä kunnon pohojalainen rytmiryhymä kassaan.

Puolenkymmentä nuorukaista ku loihee latinorytmejä laijasta toiseen takoen auton sisustusta millon pelti-, millon vanerikohista, toisten helistellesä noita kilistimiä taikka polokien auton laattialla tampuriinija ja kazuusta rääkästen. Aivan villiin malliin matka  kilikkas etijäpäin,  tuntikausija ja satoja kilometrejä. Mitä joskus kahavitauko pijettiin. Ylleensä ei mennesä ollu ku pensarahat ja kahavit jäi palluumatkalle.

Routaaminenhan se oli hankalaa iliman routari-Roopeja ja henkari-Herttoja – ja aina sattu ja tapahtu. Millon joku niksautti jostain paikkojaan, millon toinen sotki kamppeitaan taikka pahimmisa tappauksisa sen kolomannen kamppeet ratkes. Vaikkapa housunpersuus halaki. Oli siinä kanssasoittajilla naurusa pitelemistä soittaisa ja katellesa ku eesä seiso palijasperin tojistetusti köyhän perhehen soittaja. Takapuoliki tehty kahesta kappaleesta!

Lumityöthän ne sillonki rasitti. Joskus harvon kaiveltiin autua ojastaki. Suurin huoli oli reenikämpän portaat. Kämppä oli nurmenalainen pommisuoja ja portaikko tuiskuilta ja kusijoilta suojaamatta. Syrijäsä kunnolla auratulta tieltä. Muutama kuutijohan siihen kuiluhun mahtu. Pahhoina tuiskutalavina se oli usiammin ku muutama kerta lapijoitava, se kuulu soittavien koulupoikien hommiin. Siinäki touhusa vammoja tuli. Ja laiskimmille rakkoja kämmeniin. Suvella taas portaikko lemus ku ylleinen wessa ja oli alituiseen kannettava huuhteluvettä – onneksi sielä pohojalla oli kaivonritilä, ettei liuvosta tarvinna poiski kantaa. –  Kaiholla muistelee noita aikoja ja kattelee rattorin auraavan pihhaa koirijen keltaamasta lumesta…

Liike ja temperamentti

Tarkennan heti, että ei kyse ole liikkeestä kaupankäynnin mielessä, vaan fyysisestä liikunnasta, jota esiintyy musisoitaessa.

Kitaraguru Ilpo Saastamoinen kirjoitti: ”On muistettava, että liike sinänsä ei ole halpa-arvoisempaa kuin ääni.” Eli ei musiikkia tee huonommaksi se, että tanssahtelee soiton aikana, juoksee pitkin catwalkia ja huitoo sointuja tuulimyllynä.

Saastamoisen sitaatti on vuodelta 1974. Jotkut pitivät tuolloin lavaelkeitä musiikin huonouden peittelynä. Koreografiat, koreat esiintymisasut ja muu ”Ameriikan meininki” olivat halpahintaista yleisön kosiskelua.

Blues on tunnustetusti aito asia, ja siinä lavashowlla on paikkansa. T-Bone Walker soitti jo 1940-luvulla kitaraa niskansa takana ja vetäisi spagaatin. Edellinen temppu kulkeutui ties kuinka monen mutkan kautta Cisse Häkkisen ja jälkimmäinen Mike Monroen lava-aktiin.

Hillityimmillä soittajilla vain sormet liikkuvat ja kädet käyvät vain sen verran, kuin asemanvaihto vaatii. Valituista jalansijoista ei hevillä luovuta. Katse pyyhkii mietteliäästi yleisöä tai lepää salin takaseinässä.

Takavuosien oululaisbändeistä tulee ensiksi mieleen esimerkkejä vain niukaeleisestä lavatyylistä. Timjamin ja Expressin basisti Make Keskinarkaus on aina ollut stoalaisen tyyneyden perikuva lavalla. Soiton intensiteetti näkyy lähinnä näppäilykädessä. Stinkfootin kitaristi Simo Karjalainen onnistui soittamaan jämäkästi, vaikka olemus oli jopa flegmaattisen rento.

Ketkä olivat ennen Oulun lavasalamia? Ramblersin Köpi Kurikka tulee ainakin mieleen. Alkoivatko soittajat heilua vasta 70-luvun lopulla? Millainen oli 60-luvulla Bachelorsin tai Porkkanasin lavashow?

Wigwamin kans keikalla

Tänne Pohojan perillekki saatiin etelän poppi- ja rokkipäntejä ku oikein yritettiin. Perustettiin ja rekisteröitiin muutaman kaverin kans pop-yhistys ja se sai iliman tai halavalla kaupungin tiloja käyttöönsä. Lisäksi hommattiin teinikunnille ja muille huippupäntejä hippoihinsa – samalla päästiin ittekki kakkospäntinä soitteleen. Tai oikeemmin ykkösinä, etelän vieraat ku soittivat tunnin taikka pari, niin met soitimma 4-5 tuntia eli koko lopun iltaa.

Wigwam oli levyttäny ja noussu pinnalle ja sitäpä keikalle pyyteleen. Ei ne lähteneetkään  yhelle pistokeikalle, piti olla ainaki kaks. Kustannussyistä kuulemma. Konserttisali saatiin heleposti Pohojankartanoon ja toinenki keikka myyvyksi Tornijoon yhteiskoululle. Salikeikalla soitimma alakuunsa puoltoista tuntia: oli omatekemää valosouta ja kappaleet ratio-Luxemburista, BBC:ltä ja Englannista kaverijen mukkaansa haalimilta levyiltä. Ihimettelivät wigut poholan meininkiä kipalekokoelmasa, hieman moittivat tankero-enklantia laulusa. Suteettihämäläinen ku on hijas oppimaan ulukomaanmurretta!

Wigut soitti oman settinsä ja valaveutunu ylleisö heijät palakitti. Tähet majottu Turistiin, paikalliseen matkakottiin, ja seuraavana päivänä Tornijoon reissattiin. Molemmat päntit omia teitään ja omilla autoillaan. Soitimma pari tuntia alakuunsa ja kansa karkeloi. Sitte Wigut lavalle. Mutta ei uponnukkaan proge-soittonsa sivistymättömiin tornijo- ja haparandalaisiin, ei kuulemma voinu tanssia ja penkistä istuen ois pitäny kuunnellakki  – jos meinais ymmärtää. Aplootit kuitenki annettiin. Ku lopettivat.

Me jatkettiin loppuiltaa ja hyvin tuntu poppi ja purkka menevän perille. Kunnes synty oottamaton savushou: kitaristimme ikivanaha japsi-Teisco-vahavari syöksi savua ja pikkusia lieskojaki! Joku koppas piuhat kiiruusti irti ja nappas vahavarin olalleen. Juostiin läpi salin, aulan ja portahat alas pihalle ja savustava laite hankeen. Kaikki ympärille lunta päälle potkimaan ja sammuttammaan. Ja noitumaan menetystä.

Niin oli Teisco ku tietokone: savullakäypä – kun savu tullee ulos, ei pellaa ennään! Hommahan siinä tuli Nikke Nikamolta sen uutta ja komijaa Marshalli-vahavaria lainaan pyyvellesä, mutta viimen helty lainaan. Kitaroitahan, niitä soittajan morsiammia, ei lainaillakkaan toisille. Mutta niin saimma soitella viimesenki tunnin. Ja kansa tanssia.

Sulakkeita palo ja sähköiskuja tuli monastikki, mutta harvon noin keikalla. Sähkötöistäki, niistä ”laittomista”, riittää juttua… onneksi henki säily, että pystyy kertomaan. Jos vaan muistaa! 🙂

Made in Sweden Pyrinnöllä

Kitaristi Georg ”Jojje” Wadeniuksen v. 1968 perustama Made in Sweden -trio teki kolme albumia, menestyi mukavasti, mutta hajosi jo 1971. Wadenius sai 1972 pestin Blood, Sweat and Tearsiiin, ja hän soitti jenkkibändissä neljä vuotta.

1976 Wadenius palasi Ruotsiin ja kokosi Made in Swedenin uutena viisimiehisenä versiona. Suomessa bändi ja sen LP ”Where Do We Begin” herättivät kiinnostusta, paljolti siksi, että mukana olivat Pekka Pohjola bassossa ja Vesa Aaltonen rummuissa.

Huhtikuussa 1976 Made in Sweden tuli Oulun Pyrinnölle. Keikan alla oli tullut tieto, että laulusolisti Tommy Körberg oli eronnut bändistä. No, Jojje hoiteli laulun virheettömästi, ja hänhän oli laulaja bändin ykkösversiossakin. Vasta Pyrinnöllä selvisi, että myös Aaltonen oli lähtenyt bändistä. Hänen tilallaan rummutti 19-vuotias ruotsalainen Christer Sandelin; ihan hyvä paikkaaja.

Wadenius esitteli ”We also have someone from Finland in the band”. Pohjola astui mikin ääreen ja lausui kaurismäkeläisen lakonisesti ”Hyvää iltaa”. Ei muuta.

Kuva: hannu tm karjalainen

Lähdin kuuntelemaan keikkaa osittain Wadeniuksen maineen houkuttelemana mutta vielä enemmän kuullakseni ensimmäistä kertaa Pohjolaa livenä. Pohjolasta en kiinnostunut Wigwamin kautta vaan siksi, että idolini Mike Oldfield oli soittanut Keesojen lehto -albumilla. Näin ne ”suhteet ja suositukset” vaikuttivat ennen vanhaan. Pekka bassotteli varman sulavasti, mutta olisin toivonut häneltä sooloja, vaan ei ollut niille paikkaa.

Musiikki tuntui nuoresta progen ystävästä tosi hyvältä, vaikka siinä oli enemmän jazzia, kuin olin tuossa vaiheessa tottunut vastaanottamaan – eniten sähköpianisti Wlodek Gulgowskin soitossa. Kokonaissoundi oli parempi, mihin olin tottunut – ehkä siksi, että volyymit olivat hillityt ja bändi soitti todella hyvin.

Lava oli rakennetty Pyrinnön salin pitkälle sivustalle. Yleisö istui siis toisen puolen katsomossa, eikä katsomo tainnut olla täynnä. Oululainen rockyleisö oli kranttua tuohon aikaan. Kavereistanikaan kukaan ei ollut kiinnostunut.

Oliko joku lukijoista paikalla? Kommentteja, muisteluja!